Synnytyskertomus vol. 2

Sairaalaan kirjauduttuamme, menimme tutkimushuoneeseen. Siellä minut laitettiin käyrille ja supistuksia sekä vauvan sykettä seurattiin noin tunnin ajan. Sen jälkeen kätilö teki sisätutkimuksen, jonka aikana aivan järkyttävä limaklöntti holahti pöydälle ja taisi sieltä tulla hieman lapsivettäkin. Kätilö totesi minun olevan 4cm auki ja tuntevan vauvan pään hiuksineen. Minulta oli siis kaiketi mennyt lapsivedet minun huomaamatta jossain vaiheessa! En vaan voi ymmärtää, että miten ne voi mennä huomaamatta, kun olen ymmärtänyt, että sitä tulee paljon. Kaiketi sitä on lorahdellut vähitellen.

Synnytys oli siis käynnissä ja siirryimme synnytyshuoneeseen. Onneksemme pääsimme ammehuoneeseen. Menin ammeeseen jo täyttövaiheessa, koska virtaava vesi tuntui helpottavan tosi paljon. Siinä vaiheessa olin luopunut TNS-laitteesta enkä käyttänytkään sitä enää sen jälkeen. Mies sai välillä äyskäröidä vettä pois, että sitä voitiin valuuttaa päälleni lisää. Kaksi tuntia viihdyin kaiken kaikkiaan ammeessa. Vesi olisi saanut olla lämpimämpää, mutta veden lämpötila ei saanut nousta yli 37 asteen.

Kätilö kävi välillä tsekkaamassa tilanteen silloin tällöin ja parina kertana kyselin, että kannattaisko ottaa epiduraali. No, eihän sitä kukaan muu voi tietää:) Skippasin epiduraalin toistaiseksi. Lopulta kun olin jumiutunut viimeisen tunnin ajaksi konttausasentoon ammeeseen ja supistukset voimistuivat, sanoin miehelle, että nyt pyydä äkkiä mulle epiduraali ennenkuin muutan taas mieleni :)

Tämä kohta, kun minun piti nousta ammeesta ja siirtyä pukemaan sairaalakaapu päälleni,
oli synnytyksen kauhein. Supistukset sattuivat paljon tässä vaiheessa ja jossain vaiheessa makasin lattialla roikkuen miehen jaloissa. Taistelin itseni hoitopöydälle ja sain ilokaasun käyttöön. Ennakko-odotuksista huolimatta minulle ei tullut pahaolo kaasun hengittelystä. Hengitystekniikka vaan oli ensin hieman hakusessa, mutta kun se saatiin kuntoon, niin kyllä ilokaasusta jotain iloa oli siihen asti, kun epiduraali alkoi vaikuttamaan. Epiduraalin laitto ei muuten sattunut yhtään, vaikka jännitinkin sitä. Epiduraalia laitettaessa olin 6 cm auki.

En muista kauanko siinä meni, kun epiduraali alkoi vaikuttamaan, mutta kun näin kävi, tunsin olevani taivaassa! Supistuskivut olivat poissa, mutta silti synnytys eteni. Minulle annettiin samalla myös oksitosiinia. Tässä vaiheessa olisi ehkä ollut hyvä levätä, mutta minulle ei vaan tullut uni silmään. Mies taisi ottaa tirsat huoneen toisessa sängyssä. 

Pikkuhiljaa ehkä n. parin tunnin päästä supistuskivut alkoivat vähitellen palata. Kun kätilö tuli käymään huoneessa, kysyin milloin olisi mahdollista saada lisää epiduraalia. Kätilö teki sisätutkimuksen ja sanoi ettei sitä enää annettaisiin, koska olin jo 9cm auki. Hän tosin sanoi, että kyllä tässä vielä menee tovi ennen kuin ollaan ponnistusvaiheessa. Tuo tovi kuitenkin saapui nopeammin kuin osasin odottaa. Minulla alkoi todella olla sellainen olo, että kova kakka on tulossa ja minun täytyy ponnistaa. Mies kutsui kätilön (ei meidän oma) paikalle, joka sanoi minun olevan täysin auki eli nyt todellakin saisin ponnistaa. 

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että jäin siihen sänkyyn sivuttain ja koukistin päälimmäisen jalan pitäen siitä itse kiinni. Tässä asennossa lopulta synnytin pojan. Ponnistusvaihe kesti 25 minuuttia eikä minulle tullut kuin pieni repeämä jonnekin virtsarakon viereen. Väliliha säilyi ehjänä. Kätilö oli aivan ihana. Hän kannusti minua todella paljon ja piti lämpimiä pyyhkeitä? välilihalla ettei se repeäisi ja ettei kipu olisi niin kova. Loppuvaiheessa hän antoi hyvin tarkkaan ohjeita, miten pitkään ponnistaa ja milloin lopettaa. 

Klo 11.25 poika ihana vaaleatukkainen poika annettiin rinnalleni ja tuo hetki oli aivan uskomaton. 9 pisteen poika oli täydellinen ja aivan puhdas. Kaikki sormet ja varpaat tallella ja niin kaunis. Minun itkuvirrestä ei meinannut tulla loppua millään. Olin niin onnellinen ja helpottunut, että vihdoin hän oli siinä. 49 cm ja 3042g täyttä kultaa!

Istukka tuli hyvin ulos hetken päästä ja pieni repeämä sai tikin. 

Kun sairaalassa kysyttiin arvosanaa synnytykselle, annoin sille 9. Melkeinpä olisin voinut antaa 10, mutta himmailin pikkuisen:) Synnytys eteni koko ajan ja epiduraali laitettiin juuri oikeassa kohtaa. Samoin epiduraalin vaikutus loppui juuri hyvin, kun aloin tuntea ponnistamisen tarvetta. Itse ponnistusvaihe ei ollut lainkaan kauhea. Kyllä ne supistukset olivat kivuliaampia. Mulla muuten katkesi siinä ponnistusvaiheessa verisuonia silmissä ja kasvoissa. Kasvot olivat aika hurjan näköiset kun siellä täällä oli pieniä verenpurkaumia. Onneksi ne paranivat parissa päivässä.

Synnytin maanantaina ja keskiviikkona kotiuduttiin. Ja se se vasta oli ihmeellistä. Tuoda tuo pieni ihme lopulta kotiin. Taas itkettiin.

  

 

Synnytyskertomus vol. 1

Perjantaina 29.8 oli siis laskettuaika. Kuten tiedämme, poika ei päättänyt tulla vielä silloin. Edellisenä päivänä olin käynyt vyöhyketerapiassa, jonka tarkoituksena oli mahdollisesti käynnistellä synnytystä. Pari tuttua olivat suositelleet sitä. Hoito oli rentouttava ja varasinkin uuden ajan seuraavalle maanantaille. En kuitenkaan ehtinyt sinne, kun poika syntyi maanantaina.  En tiedä olisiko poika syntynyt tuona maanantaina ilman vyöhyketerapiakäyntiä, vaikea sanoa.

Perjantaina eli laskettuna päivänä minulle iski aivan kauhea päänsärky puolen päivän aikaan. En ollut syönyt koko raskauden aikana särkylääkettä, mutta siihen kipuun otin lääkettä. Lisäksi menin hierojalle, joka hieroi hartiat, niskan ja pään. Nämä yhdessä laukaisivat päänsäryn. Mutta mitään muuta ns. poikkeavaa en tuntenut. Ja samoilla fiiliksillä mentiin lauantai.

Sunnuntai olikin aivan erilainen päivä. Olin käynyt koko raskausajan kävelylenkeillä ja ehkä viimeiselle kolmannekselle olin muodostanut rutiiniksi kävellä vaihdellen kahta eri 6 km:n lenkkiä. Sunnuntaina lähdin jälleen siinä puolen päivän aikaan kävelylle ja silloin aloin aavistamaan, että jotain voisi tapahtua piakkoin. Lenkki kesti noin tunnin ja sen aikana minulle tuli ainakin kymmenen voimakkaampaa supistusta. Parin kohdalla piti hidastaa vauhtia. Minullahan ei ollut aikaisemmin ollut muutakuin viatonta vatsan kovettumista, mutta nämä olivat erilaisia. 

Tulin kotiin ja supistuksia tuli ja meni. Ne eivät olleet niin kivuliaita, ettenkö olisi voinut toimia. Ne vaan olivat erilaisia. Lähdimme ostoksille ja ulos syömään miehen kanssa. Supistuksia tuli koko ajan ja mielestäni melko tiuhaan. Mieskin sanoi, että pitääkö niitä tulla noin tiuhaan.

Illalla kymmenen aikaan istuessani sohvalla, jotain holahti pöksyihin. Onneksi olin jo laittanut pyyhkeen alleni. Kirkasta nestettä tuli noin pari desiä yhdessä hieman verisen liman kanssa. Ajattelin sen olevan limatulppa. Nestettä tuli siis niin vähän, että odotin mahdollisen tulvan alkavan pian. Mutta ei. Siitä eteenpäin se oli ainoastaan sitä limaista vuotoa.

Soitin kättärille ja kerroin asiasta. He pyysivät laittamaan suojan pöksyihin ja katsomaan kastuuko se. Jos kastuu, niin silloin tiedetään, että lapsivettä tihkuu. Side ei kuitenkaan kastunut muusta kuin limasta, joten jäimme odottamaan. Kehoittivat kättäriltä minua nukkumaan yö hyvin, ja tulemaan aamulla yhdeksältä jos side on kastunut lapsivedestä. Tässä vaiheessa elättelin vielä toiveita hyvin nukutusta yöstä. Mutta väärässä olin. 

Supistukset olivat siitä eteenpäin voimakkaita ja niiden väli oli niin lyhyt, että en ehtinyt nukahtaa. Jäin olohuoneeseen sohvalle "nukkumaan" etten häiritsisi miehen unia. Olin ottanut TNS-laitteen käyttöön jo joskus alkuillasta ja kyllä se tuntui auttavan supistuksiin. Toinen mikä selvästi auttoi kipuihin oli virtaava lämmin vesi. Kävinkin suihkussa yöllä pariin otteeseen. Kahden aikaan yöllä kun jouduin jo menemään maahan nelinkontin supistuksen aikana, soitin kättärille. He antoivat luvan tulla ja niin kello 3.05 me kirjauduimme sairaalaan. 

Maanantaina 1.9 klo 11.25 syntyi rakas poikamme, joka on täydellinen. Ja niin rakas. Kaikki voimme hyvin ja olemme jo kotiutuneet.

Palaan synnytyskertomukseen myöhemmin. Se sujui erinomaisesti.

Tj 0!

Tänään on siis laskettuaika! 

Supistuksia ei ole. Limatulppaa en ole havainnut. Naama on ihan suht normaalin näköinen. Mutta, mikä tänään on erilailla, niin olen nyt puolesta päivästä lähtien kärsinyt aivan järkyttävästä päänsärystä. Olen viimeksi syönyt särkylääkettä kohdunulkopuolisesn raskauden yhteydessä (viime vuoden syyskuussa) ja tänään jouduin turvautumaan särkylääkkeeseen. Senkin otin vasta kun olin käynyt hierotuttamassa selän ja hartiat siinä toivossa, että särky johtuisi jumeista. Olinhan minä jumissa, mutta nappasin kuitenkin myös särkylääkkeen.

Nyt olen istunut tuolilla jonkin aikaa ja päässä jyskyttää vieläkin. Kipu on tosin ehkä hieman hellittämään päin. Kunpa tämä olisi jotenkin lähestyvään synnytykseen liittyvää. En vaan usko, että kroppa lähtisi erittämään synnytyksen käynnistymiseen tarvittavaa oksitosiinia, jos päänsärky on näin kovaa.

Jäämme siis odottamaan iltaa ja yötä mielenkiinnolla. Toivoisin niin kovasti synnytyksen alkavan tämän viikonlopun aikana.

Olen valmis!

Olen seurannut youtubesta Plus1Please nimistä vlogia. Kyseessä on amerikkalainen nainen, joka on myös käynyt läpi keskenmenon ja kohdunulkopuolisen raskauden. Tällä hetkellä hän odottaa toista lastaan, mutta olen lähinnä seurannut hänen matkaansa ensimmäisen raskauden kohdalla.

Tänä aamuna katsoin hänen synnytyskertomuksensa ja sain siitä hirveästi voimaa. Kyyneliltäkään en säästynyt. Hänen tarinansa on niin paljon samanlainen kuin omani, että pystyin hyvin kuvittelemaan, miltä hänestä on tuntunut, kun kaiken sen jälkeen, he saavat nähdä, että vauva on täydellinen ja terve. 

En malta odottaa, että pääsen tositoimiin ja saamme nähdä tämän kauan odotetun rakkaan! Tänään on 9 päivää laskettuun aikaan. Mitään tuntemuksia ei ole, mutta eipä niitä välttämättä tulekaan, kun vasta h-hetkellä. Joka tapuksessa, minä olen valmis synnyttämään!

Pitkästä aikaa

Päivitelläänpä kuulumisia pitkästä aikaa. Viimeksi odottelin käyntiä pelkopolille, joten siitä ensin muutama sananen. Mietin vielä saman päivän aamuna, että pitäisikö perua käynti. Täytyy sanoa, että olis pitänyt kuunnella omaa intuitiota. Käynti oli nimittäin hyödytön.    Toki sain kuulla kuinka synnytys etenee ja mitä kivunlievityksiä on, mutta kun nämä aiheet eivät minua ole mietityttäneet alun alkaenkaan, niin jo puolen tunnin jälkeen vilkuilin kelloa ja mietin, että voisinko jo poistua. Kätilö ei tuntunut ymmärtävän, miksi olen siellä. Kiltisti hän vastasi kysymyksiini napanuoran kuristumiseen, vasta-aineisiin ja streptokokkiin liittyen, mikä oli hyvä. Hän ei ultrannut tai kuunnellut sydänääniä. No, sydänääniä voin halutessani kuunnella kotonakin dopplerilla. 

Käynnin jälkeen olin toki entistäkin valmiimpi synnytykseen. Ja olen yrittänyt ajatella, että kaikki menee hyvin. Enhän kai voikaan muuta. 

Viime viikolla oli raskauteni toinen lääkärineuvola. Silloin oli rv35+6. Lääkäri totesi vauvan olevan raivotarjonnassa ja yllättävän laskeutunut jo. Ei kuitenkaan kiinnittynyt. Hän sanoi uskovansa vauvan syntyvän viimeistään laskettuna päivänä. Itse en jaksa uskoa, että hän tulisi ennen aikojaan, kun ei mitään tuntemuksiakaan ole ollut. No, hienoa oli kuulla, että vauva oli raivotarjonnassa ja valmistelee tuloaan:)

Useat ihmiset kommentoivat vatsani olevan pieni. En olisi uskonut sen ärsyttävän minua. Mutta nyt se on saanut minut huolestumaan. Joo, huolestun tämän raskauden kohdalla näköjään milloin mistäkin. Sf-mitta on ollut koko ajan hieman keskikäyrän alapuolella, mutta kasvanut kuitenkin, mikä on kai lopulta se, mikä ratkaisee. Lääkäri totesi vatsan olevan keskivertoa pienempi, mutta ei huolestunut siitä. Ei kai minunkaan sitten pitäisi. Mies sanoo  pienuuden johtuvan siitä, että vatsalihakseni ovat niin hyvässä kunnossa, että ne estävät kasvua. Enpä tiedä:) Lääkäri sanoi, että syitä on monia mm. lapsiveden määrä, kohdun asento ja rasvakudoksen määrä. Harmittaa kun en tajunnut kysyä tuosta lapsiveden määrästä. Kun mitä jos sitä on liian vähän?? Taisin kyllä kysyä, että pitääkö tässä nyt huolestua ja hän sanoi, että ei. Eli kai kaikki on silti hyvin. 

Tänä aamuna herätessäni vatsa vaikutti aikaisempaa pienemmältä. En tiedä, onko se nyt laskeutunut vai mitä, mutta erilaiselta se näyttää. Aamulla tuli jopa hetken sellainen tunne etten edes olisi raskaana. Se oli outo tunne. Onneksi vauva liikkuu ja ilmoittelee siten olemassa olostaan:) Ehkä maha tosiaan on nyt laskeutunut. Jännää!

Jaksan edelleen käydä pitkillä kävelylenkeillä. Olen ottanut nyt tavaksi tehdä reilun tunnin kävelylenkin aamupäivisin. Se auttaa jaksamaan tätä hellettäkin. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta ainakin omalla kohdalla näin on. Lenkkini kulkee suurimmaksi osaksi varjossa, joten matkalla ei tarvitse kärsiä suorasta auringon paisteesta koko ajan. Meilläkun ei ole ilmastointia kämpässä, niin mielestäni ulkona on miellyttävämpää olla. Ja kun liikkuu, niin nesteet kehossa lähtevät liikkeelle, mikä vähentää turvotusta. Tietenkin pitää juoda kun liikkuu, muuten turvotukset lisääntyy. 

Olo on siis helteistä huolimatta edelleen tosi hyvä. Uskomatonta, että laskettuun aikaan on tänään yhtä pitkä aika, kun joulukuun ensimmäisestä päivästä on jouluaattoon:) 24 päivää siis! 

Pelkopolille tieni käy

Maanantaina oli neuvolakäynti. Ei siellä mitään ihmeellistä selvinnyt: pissa on puhdas, sykkeet kuuluivat, sf-mitta kasvaa hyvin hieman keskikäyrän alapuolella. Hemoglobiinia ei mitattu. En kysynyt miksi, mutta ehkä sen vuoksi, että se oli viimeksi 134, mikä oli korkeampi kuin sitä edelliskerralla, jolloin se oli 127. Voisi sanoa siis, että edelleen voin fyysisesti erinomaisesti.

 

Otin kuitenkin puheeksi nämä ikävämmät ajatukset, jotka valtaavat mieleni silloin tällöin. Siitä, että emme saisikaan vauvaa koskaan kotiin asti. Neuvolatäti sanoi, että "niin, ainahan voi sattua jotain. Ei voi tietää", mikä oli minusta ikävästi sanottu, vaikka totta toki onkin. Hetken keskusteltuamme hän päätti kirjoittaa minulle lähetteen pelkopolille. Aluksi epäröin, että olenko "oikeutettu" menemään sinne, mutta kyllä neuvolatäti vakuutti, että olen ehdottomasti oikeutettu menemään. Minulla selvästi on huolia ja keskustelemalla etukäteen lääkärin tai kätilön kanssa, voin toivottavasti saada helpotusta mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Esim. veriryhmäasioista, steptokokista jne. Streptokokista kysyin neuvolasta ja ei kuulemma kuulu vielä rutiinitestaukseen meidän neuvolassa.


Ennen kuin neuvolatäti kuunteli sydänääniä tunnusteli hän kohtua. Hän sanoi vatsalihasteni olevan vahvat ja hieman vaikeuttavan tunnustelua (minä tietenkin myhäilin tyytyväisenä:)). Hän arvioi, että Pikkuinen olisi pää alaspäin kohdussa, mutta sanoi sen olevan hyvin epävarma arvio. Ja vielähän hän mahtuu kääntyilemään. Itsellä ei ole juurikaan mielipidettä siitä, että miten päin hän tuolla majailee. Usein tunnen liikkeitä molemmilla sivuilla yhtä aikaa, mikä on saanut minut ajattelemaan, että hän on siellä poikittain. Tiedä sitten, toivottavasti tämä asia selviää ennen synnytystä.

En vielä tiedä, milloin aikani pelkopolille on. Ottavat sieltä yhteyttä kun saavat lähetteen. Seuraava neuvolalääkäri on heinäkuun lopussa ja perusneuvola elokuun alussa. Aika pitkä aika tässä taas mennään itsekseen. No, onneksi vointi on hyvä, lähes erinomainen:)

Tänään on 31+4

Mietteitä synnytyksestä

Viikko 31 on startannut. Huimaa vauhtia tämä raskausaika tuntuun menevän. Reilun kahden viikon päästä jään kesälomalle ja sen jälkeen alkaa äitiysloma. Voi, että odotan sitä.

Olen miettinyt usein sitä, miten helpolla olen päässyt tämän raskauden suhteen. Jos ei siis oteta huomioon pelkotiloja. Voisi sanoa, että fyysisesti olen päässyt todella helpolla. Olen voinut koko ajan suht hyvin, varsinkin alkuviikkojen jälkeen. Olen jaksanut urheilla edelleen. Minulla ei ole juurikaan kolotuksia. Voin sanoa, että ilman pelkoja, olen nauttinut raskaana olemisesta. Tämä on ihanaa aikaa.

Olen alkanut lukea synnytykseen liittyviä kirjoja. Sain myös lainaan synnytykseen valmentavan rentoutus cd:n. En tosin ole kuunnellut sitä vielä, mutta tarkoitus olisi aloittaa sen kanssa valmentautuminen piakkoin.

En pelkää itse synnytystä. En pelkää synnytyksen aiheuttamaa kipua tai repeämiä. Pelkään ainoastaan sitä, että Pikkuinen ei selviäisi siitä tai sinne asti. Näen itse synnytyksen tapahtumana, joka on käytävä läpi, jotta voin saada kauan odotetun Pikkuisen viereeni. Tuntuu, että olen valmis synnytykseen päivänä minä hyvänsä, vaikka en ole valmistautunut siihen juuri ollenkaan paria kirjaa lukuun ottamatta. No, onneksi synnytys ei kuitenkaan ole todennäköisesti tapahtumassa vielä useaan viikkoon. Tarvitsemme nimittäin vielä aikaa valmisteluja varten. Mutta kun se suuri päivä koittaa, niin olen valmis!

Toivon, että voisin olla kotona mahdollisimman pitkään kun synnytys alkaa. En tosin tiedä, kuinka uskallan olla kontrolloimattomissa oloissa, missä Pikkuisen kuntoa ei seurata. Mutta toiveena on, että kotona pysyttäisiin mahdollisimman pitkään. Olen miettinyt Tens-laitetta. En tiedä juuri mitään ko. laitteesta, mutta jotkut ovat käyttäneet sitä supistuksiin juuri kotona ollessaan. Aion kysyä tästä seuraavalla neuvolakäynnillä. Toivon, että voisin käyttää vesiammetta avautumisvaiheessa. Jos amme ei ole käytettävissä, niin sitten kelpaa suihku. Ilokaasua en usko haluavani käyttää. Pelkään, että tulen siitä pahoinvoivaksi. Haluaisin kestää mahdollisimman pitkään ilman kivunlievitystä, mutta tarpeen tullen aion sellaista käyttää. Nämä kivunlievitys vaihtoehdot ovat minulle vielä epäselviä. Haluan koittaa pysyä jalkeilla mahdollisimman paljon avautumisvaiheen ja supistusten aikana. Olen lukenut, että seisoessa maan vetovoima tuo vauvaa luonnollisesti alaspäin ja vauvan on helppo päätyä luonnolliseen asentoon ulostuloon nähden.

Siinäpä oli alustava synnytyssuunnitelmani. Yhteenvetona voisi sanoa, että toivoisin kaiken menevän mahdollisimman luonnollisesti eikä synnytyksen etenemiseen tarvitsisi puuttua.

 

 

 

 

 

 



Viimeinen kolmannes

Viimeinen kolmannes starttasi eilen. Tuntuu taas ihan uskomattomalta saavuttaa tämäkin virstanpylväs. Olen raskaana 7.kuulla! 

Oltiin tässä välissä Italiassa lomailemassa. Tutussa paikassa, jossa taisin olla nyt neljättä kertaa. Hellettä piisasi, mutta jaksoin edelleen haikata ylös vuorille. Alastulo oli astetta kivuliaampaa sitten viime kerran. Minulla on aikoinaan ollut juoksijan polvi ja nyt kun painoa on tullut lisää, niin jyrkkää mäkeä alaspäin tullessa, alkoi polvet taas vihoittelemaan. Itseasiassa kipu oli aika paha ja lopulta minun piti kävellä polvet koukussa loppumatka. Seuaraavana yönä polvet vielä ilmoittelivat itsestään, mutta onneksi aamulla ne olivat taas normaalit.

Liikuin siis lähestulkoon normaaliin tapaan reissussa, kiipeilyä lukuunottamatta. Mies tosin osti minulle kokovartalovaljaat, joilla varmistin häntä. Itse en kiivennyt, vaikka olisin kyllä saattanut pari helppoa reittiä kiivetäkin, jos olisin ottanut tossut mukaan. Mitään vaikeita reittejä en menisi enää kiipeämään, vaikka tiedänkin erään henkilön, joka tyyliin lähti synnyttämään kiipeilyhallilta. Itsellä en usko, että pää kestäisi sitä jännitystä, kun Pikkuinen on mukana. Tai sitten minun pitäisi kiivetä reittiä, josta tiedän etten voi tippua.

Sain muuten aika paljon katseita mahoineni reissussa. Paikka, jossa olimme on aikalailla kiipeilyn mekka ja silti minua katsottiin pitkään reittien juurella. Eräänä aamuna kävin sporttikävelyllä rantabulevardilla ja eräs nainen katsoi menoani silmät pyöreinä, hyvä ettei kuvaa ottanut. Haikatessa ylös vuorelle, eräs italialainen näytti peukkua ja toivotti onnea "Auguri". Tätä kohtaamista lukuunottamattatta, minusta tuntui siltä, että urheilevaa odottajaa katsottiin kieroon. Kaikki tuijottajat eivät olleet italialaisia. En tiedä, miten muissa kulttuureissa sitten odottavat äidit käyttäytyvät. Joka tapauksessa, Suomessa en koe saavani lainkaan samanlaista huomiota urheillessani. 

Reissussa koin ensimmäiset hieman negatiivisemmat fiilikset raskauteen liittyen. Tunteet kestivät onneksi vain parisen päivää. Kyse oli kehonkuvan muuttuminen ja kesävaatteet. Kesävaatteet, joita yleensä käytän, lähinnä shortsit ja pari hametta, eivät mahtuneet päälle. Kroppani on muotoa päärynä ja jos lisään massaa, tulee se ekana reisiin ja peppuun. Ja vaikka farkkuhame päälle menikin, niin eihän sitä kiinni saanut. Kuuma sää yhdessä jokapäiväisen pizzan/pastan kanssa, jäätelöä unohtamatta, saivat kroppani keräämään nestettä. Kroppa, jonka iltaisin näin peilistä vaati hieman totuttelua. Edelleen toki näkee, että urheilen ja minulla on lihaksia, mutta siihen lihaksen päälle on tullut höttöä. 

Mutta kuten sanoin, menivät nuo ikävämmät tuntemukset ohitse ja urheillessa tunsin, kuinka nesteet lähtivät liikkeelle ja jalatkin selvästi hoikistuivat kun höttö lähti liikkeelle:)) Lopulta rannalla jo esittelin kroppaani ihan hyvässä mielin;) Siis kasvavaa vatsaani rakastan ihan hirveästi, mutta nuo muuttuvat reidet ja peppu! No, nyt on aika olla vähän "tukevampi". Kyllä sitä taas ehtii kiristelemään sitten kun on sen aika. Ja onpa sitten, mitä muokata:)

Niistä peloista

Miten voikaan olla, että kirjoitin eilen pitkästä aikaa ja mainitsin, kuinka hyvä olla mulla on, vaikka pelkojakin on, ja sit tänään töissä saan itkukohtauksen kun vauva on ollut niin vaisu. Viime yönä hereillä ollessani tunsin potkuja. Tänään aamupäivästä huomasin, että Pikkuinen on jotenkin vaisumpi kuin yleensä. Puolen päivän jälkeenkään en ollut rekisteröinyt kuin ehkä ihan muutaman muksauksen. Joka tapauksessa vähemmän kuin aikaisempina päivinä. Eikä vatsan heiluttelut tuntunut auttavan.

Nyt olen kotona ja olen juonut mehua, kuten ystäväni käski. Ja ollut hyvin tarkkaavainen. Ja kyllähän niitä muksauksia alkoi tuntumaan. Ne tosin tuntuvat vaimeampina. Yritän ajatella, että Pikkuinen on nyt jotenkin eri asennossa ja potkut kohdistuu eri kohtaan eri suunnasta. Tärkeintä kaiketi on, että tunnen liikkeitä?? Jos minua huomenna huolettaa enää yhtään, niin sitten otan yhteyttä neuvolaan. 

Note to self: tämä päivä (15.5) onkin ollut jo huomattavasti aktiivisempi. Vaikka sainkin ohjeistuksen, että virallista liikeseurantaa (10liikettä/tunti) ei näillä viikoilla vielä kannata tehdä, niin aamulla sain sen 10 liikettä alle kolmessa minuutissa. Myös koko aamupäivän oli aikamoista möyrintää masussa. Nyt kello 15.05 on hiljaista. Mutta eiköhän hän taas iltaa kohden heräile möyrimään.

Long time no post

Eipä ole tullut tänne kirjoiteltua pitkään aikaan. Mitään niin kovin ihmeellistä ei ole tapahtunut sitten viime kirjoituksen.

Pikkuinen on antanut merkkejä itsestään nyt useamman viikon ajan. Potkut ym. möyryämiset ovat voimistuneet viikko viikolta. Mieskin on päässyt tuntemaan parit potkusarjat. Välillä tosin tuntuu, että Pieni lakkaa liikkumasta heti, kun mies laskee käden mahalleni:)  Minullahan on istukka edessä ja kätilö sanoi rakenneultrassa, että todennäköisesti tunnen liikkeet sivuilla, mutta enimmäkseen olen tuntenut liikkeet suoraan edessä. Toki istukka varmasti vaimentaa potkuja jonkin verran.

Joka tapauksessa Pikkuisen liikkeet saavat murheet ja huolet unohtumaan hetkessä. 

Olo on todella hyvä edelleen. Mulla ei ole ollut juuri minkäänlaisia kipuja. Välillä hengästyn pelkästä puhumisesta, mutta sekään ei ole joka päiväistä. Voisin sanoa, että voin mitä mainioimmin.

Pelot sen sijaan valtaavat mielen edelleen aika ajoin. Eksyn välillä blogeihin, jotka käsittelevät kohtukuolemaa. Pelkään sitä eniten. Tiedän, että ei pitäisi lukea niitä, mutta en tiedä miksi silti teen niin? Taidan ottaa asian puheeksi seuraavan kerran neuvolassa. Pelottaa, että jossain vaiheessa en enää tunnekaan Pikkuisen liikkeitä. Edelleen tuntuu välillä uskomattomalta, että tämä kaikki on oikeasti tapahtumassa. Että mahassani kasvaa ihan oikea vauva<3 Se on jotain niin ihmeellistä. 

Rv 24+3

Knock knock, who's there?

Viime viikkoisen rakenneultran tuoma hype on hieman laantunut:( Koko raskaus tuntuu taas niin epätodelliselta. Liikkeitäkään en tunne kovin hyvin, koska istukka on edessä. Välillä tunnen pieniä muksauksia, pari kertaa jopa käteen, mutta ne ovat melko vähäisiä vielä. Olo on tosi normaali lukuun ottamatta iltapäivän vatsan venymis-tuntemuksia. Iltapäivästä tosiaan alkaa tuntumaan, että vatsalihakset repeävät! Varsinkin jos erehdyn syömään paljon kerralla. Silloin tuntuu, että vatsa räjähtää:)

 

Ensimmäiset oikeat hankinnat tuli tehtyä viime viikolla:) Hankimme Stokken Tripp Trapp syöttötuolin ja siihen new born setin. Lisäksi ostin Hullareilta Sophie The Giraffe-purulelun. Ihanaa oli nähdä kun mieskin oli innoissaan tästä purulelusta:)

Vaunutkin on periaatteessa hankittu, koska ostamme ystäviemme pari vuotta vanhat Gesslein F6-yhdistelmävaunut, kunhan he saavat uudet tilalle. Pinnasänky on varattuna toiselta ystäväpariskunnalta. Parvekkeelle haluaisin hankkia toiset vaunut, joissa Pikkuista voisi nukuttaa. Nämä vaunut saisivat olla hyvin vaatimattomat, ainoastaan parvekekäyttöön.

Olen jo pitkään haaveillut Skip Hopin Tree Top Friends -leikkimatosta, mutta en ole raaskinut ostaa sitä n. 80 euron hintaan. Harmittaa kun minulla on Amazonissa, josta leikkimaton saisi, 100 dollarin lahjakortti, mutta eivät toimita ko. tuotetta Suomeen. Täytyy tilata se varmaan kuitenkin täältä Suomesta. En vaan halua muunlaista leikkimattoa:)

Turvakaukalo on varmasti seuraava isompi hankinta. Luulen, että päädymme Maxi Cosin Cabriofixiin tai Pebbleen. Ja siihen se autotelakka. Järkyttävän hintaisia nämä kaukalot+ autotelakka! Tosin tässä kohtaa en halua säästää, mutta olishan se kiva ostaa nämä vaikka käytettynä luotettavalta tyypiltä. No, meneehän se kaukalo sit tulevilla sisaruksillakin, olettaen, että a) kaukalo ei vaurioidu ja b) sisaruksia siunaantuu!

Toukokuun alussa meillä on seuraava neuvola ja oletan, että sen jälkeen voin hakea äitiyspakkausta. Voi kuinka odotankaan, että pääsen hypistelemään pakkauksen sisältöä!

Neuvolasta puheenollen, ärsyttävää kun näitä käyntejä on niin vähän. En itseasiassa edes tiedä, missä vaiheessa minulla on neuvolalääkärin tarkastus. Ellen olisi käynyt varhaisultrassa yksityisellä, en olisi vielä kertaakaan nähnyt lääkäriä.

Rv 20+3 (omien laskujen mukaan), kättärin mukaan 20+4

 



ONNELLINEN

Olen viimeksi tainnut olla näin onnellinen viime vuonna omissa häissä. Rakenneultrassa selvisi nimittäin, että kaikki on niin hyvin kun vaan tässä vaiheessa voi todeta olevan. Pikkuinen vastasi viikkoja (tai omiin laskuihin nähden oli muutaman päivän edellä) ja kaikki rakenteet olivat ok. Pikkuinen näytti meille kuinka notkea on viemällä jalat kasvojensa edestä suoraan pään yli pitäen samalla polvien takaa käsillä kiinni <3 Saimme tästä todistusaineistoakin  kuvan muodossa. Voi kuinka ihanaa jonain päivänä näyttää tuo kuva hänelle itselleen.

 

Päätimme ultrahetkellä selvittää sukupuolenkin. Näytti vahvasti siltä, että little PRINCE is on its way <3. Kyynelhanat aukesivat kun tämän kuulin ja mies kuulemma luuli, että olin pettynyt sukupuoleen:) Enhän minä tietenkään ollut pettynyt vaan niin kovin onnellinen. Jokin puuttuva pala loksahti kohdalleen siinä tilanteessa. Lähdimme kättäriltä molemmat hymyillen kuin Naantalin auringot!

 

Tiistain jälkeen olen tuntenut aivan suunnattoman suurta kiitollisuutta ja onnellisuutta. Sekä mieheni että minun mielestä raskaudesta tuli todella paljon konkreettisempi kun saimme kuulla, että kaikki on hyvin ja tiedämme pienen pojan olevan matkalla luoksemme. Tuntuu, että tällä hetkellä mikään ei harmita minua. Olen vain niin onnellinen.

Huomenna

Huomenna koittaa kauan odotettu päivä. RAKENNEULTRA. Uskomatonta, että se päivä on lopulta täällä. Toisaalta aika on mennyt nopeasti, mutta toisaalta tuntuu, että siitä plussatestistä on ikuisuus. Aivan kauheaa jos menettäisimme nyt tämän kaiken.

 

Huomenna saamme toivottavasti kuulla, että Pikkuisella on kaikki hyvin. Tai ettei hänessä ainakaan olisi mitään suurempaa "vikaa".

 

Tähän asti olemme olleet sitä mieltä, että pyydämme tiedon sukupuolesta kirjeeseen piilotettuna. Voisimme sitten halutessamme selvittää sen sieltä ennen synnytystä. Nyt olen alkanut ajatella, että pitäisikö se kuitenkin selvittää heti, jos vaan mahdollista. Se voisi mahdollisesti syventää yhteyttä Pikkuiseen. Tällä hetkellä en osaa ajatella häntä tyttönä tai poikana, minulla ei ole siitä minkäänlaista "oloa". Tiedän vaan, että joku siellä kohdussa asustelee ja sille välillä lauleskelen. Usein tulee siliteltyä mahaa, mutta en osaa oikein kuvitella Pikkuista minkäännäköiseksi. Voihan olla, että huominen ultra jo itsessään konkretisoi vauvan minulle (ja miehelle), vaikka emme ottaisikaan sukupuolesta vielä selvää. Saa nähdä.

Lisätty myöhemmin: Hui! katsoin Vau.fi sivustolta rv 20 tiedot ja siellä luki, että vauva on päästä peppuun 15cm ja koko pituus on 21,5cm. Otin viivoittimen käteen ja katsoin siitä nuo luvut. Tosi outoa, että se on jo niin iso. Jotenkin pelottavaakin. Siis, että jos jokin nyt menisi pahasti pieleen, niin...

Perhevalmennusta

Keskiviikkona meillä oli ensimmäinen perhevalmennus. Taidettiin molemmat jännittää sitä aika lailla. Mies jännitti sitä, että joutuu kertomaan kaikkien edessä omista fiiliksistään raskauteen liittyen ja minä jännitin sitä, että muut tulevat äidit ovat yltiöpositiivisia, helposti raskautuneita. 

Kummankaan ei olisi tarvinnut jännittää, koska nämä "kauhuskenaariot" eivät toteutuneet. Mies sai olla ihan omassa rauhassa:) vaikka yksi ryhmätyö tehtiinkin ja minunkin pitää todeta, että kaikki odottajat vaikuttivat mukavilta. Itse olin ryhmässä, jossa pohdittiin psyykkisiä muutoksia raskauden aikana ja monella tuli pelko esiin puheissa. 

Kaikenkaikkiaan ensimmäinen perhevalmennus oli niin mukava kokemus, että haluaisimme sittenkin osallistua kahteen seuraavaankin, vaikka aluksi minä ajattelin, että minä en ainakaan osallistu niihin. Kaivan sen tiedon jostain muualta. Mutta jos vaan työt antavat periksi, niin osallistumme valmennuksiin vielä. Vaikka tosiaan saman tiedon saisi varmasti kirjallisuudesta ja kavereilta. 

Ensi tiistaina olis sitten se kauan odotettu rakenneultra. Uskomatonta, että sekin päivä on ihan kohta nurkan takana. Muistan kun sain tiedon ultran ajankohdasta ja ajattelin, että siihen on niin pitkä aika, että jotain on pakko tapahtua sitä ennen. Jotain pahaa. Ei me voida päästä sinne asti. Nyt kuitenkin näyttäisi, että me päästään. Äsken viimeksi kuullut sydänäänet todistavat jälleen, että siellä on elämää vielä. Ja neuvolassa neuvolatäti sanoi Pikkuisen olevan todella aktiivinen, kun sydänäänien kuuntelusta ei meinannut tulla mitään.

En tiedä mistä olen kehitellyt ajatuksen, että kun Pikkuinen liikkuu paljon, se tarkoittaa, että   se olis terve eikä sillä varmaan ole suurempia vammoja. Tämä on siis ihan omassa päässä pähkitty. No, ens tiistaina toivottavasti selviää taas lisää.

Ai niin, me ollaan tällä hetkellä sitä mieltä, että ei selvitettäis sukupuolta etukäteen. Pyydetään tieto kuoressa ja halutessamme saamme tiedon sieltä. Toki jos tieto lävähtää ruudulle, niin ettei se jätä arvailujen varaan, niin ei se todellakaan haittaa. Mutta jotenkin se olis ihana ajatus pitää sukupuoli pimennossa aina synnytykseen asti. Koska kuka nyt joululahjojakaan avaa enne aattoa:)

Vatsalihaksista

Viime viikonloppuna huomasin sängystä noustessa, että suorat vatsalihakseni ovat erkaantuneet toisistaan. Siihen väliin nousi siis sellainen ns. harjanne. En tiennyt, että se tapahtuisi jo nyt?? Luulin, että vasta joskus viikolla 20 näin kävisi. En juurikaan tiedä asiasta, muuta kuin, muistan kaverini siitä kertoneen ja ettei enää saisi sitten harjoittaa suoria vatsalihaksia. Nyt olen tietenkin googlaillut netistä asiasta:)

Viikonloppuna salilla ollessani lämmittelin painopallolla. Heittelin sitä suorin käsin pään yli seinää vasten ja huomasin, että se harjanne tuli siinäkin esiin! No, kiinnitettyäni siihen huomiota ja jännittämällä vatsalihaksia heiton aikana, sitä ei tullut.

Suorien vatsalihasten harjoittamisen olenkin jättänyt pois jo jokin aika sitten. Olen tehnyt enää syviä (lankuttamalla) ja sivuttaisia vatsalihaksia. Täytyy nyt vielä kiinnittää huomiota muita liikkeitä tehdessä ettei tuo "pullistuma" pääse esiin, koska se kai voi sitten synnytyksen jälkeen vaikuttaa siihen, että vatsalihakset eivät palaudukaan enää ennalleen, ainakaan samalla tavalla.

Nyt parin päivän ajan vatsa on selvästi muuttanut muotoaan ja sitä on alkanut kiristämään. En myöskään saa vedettyä vatsaa enää samalla tavalla sisään ja se on selvästi pinkeempi kuin aikaisemmin. Ihanaa! Odotan niin, että saisin jo sellaisen aivan selvästi vauvamahan. Vaikka omasta mielestä tämä on jo sellainen, mutta ei varmasti monen ulkopuolisen mielestä.

Eilen olin siis salilla ja tein käsiä ja selkää. Aluksi lämmittelin crosstrainerilla 20 min, jonka jälkeen tein ylätaljalla ns. leuanvetoja. Ylätaljatangosta siis otetaan kiinni joko myötä-tai vastaotteella ja vedetään tanko alas.  Liike vastaa leuanvetoa. Olen aikaisemmin tehnyt perinteisiä leuanvetoja, mutta ne ovat viime aikoina olleet niin raskaita tehdä, joten siirryin tähän taljalla tehtävään. Tykkään liikkeestä tosi paljon. Mielestäni sillä on hyvä vahvistaa leuanvetoon vaadittavia lihaksia ja saa tuntumaa, että missä leuanvedon pitäisi tuntua. Sen jälkeen voikin sitten siirtyä ihan aitoihin leuanvetoihin, mikä onkin todella hyvä liike.

Tämän jälkeen tein tankocircuitin, jota tykkään usein tehdä. Tarvitset siihen levytangon ja halutessasi painot. Circuitin periaate on tämä:
6 liikettä, 10 toistoa aina/liike
Liikkeet ovat: rinnalleveto (reisien korkeudelta), pystysoutu, hauiskääntö, askelkyykky, kulmasoutu ja pystypunnerrus. Järjestys on siis tuo.

1. kierros: yksi liike kerrallaan ja reilu hengähdystauko joka liikkeen välissä.
2. kierros: kaksi liikettä peräjälkeen ja sen jälkeen tauko. Sitten kaksi seuraavaa ja tauko jne.
3. kierros: kolme liikettä peräjälkeen ja tauko. Sen jälkeen kolme liikettä ja tauko.
4. kierros: kaikki liikkeet putkeen ilman taukoja.

Ennen raskautta ja ekojen raskausviikkojenkin aikana tein tätä 30kg:lla. Eilen tein ainoastaan 4 liikettä, jättäen pois rinnallevedon ja askelkyykyn. Ihan vaan sen takia, että teen niitä huomenna, torstaina. Muokkasin treeniä myös siten, että tein 3 kierrosta jokaista neljää liikettä lyhyiden taukojen kanssa. Toistoja nostin 12. Eli siis jokaisella kierroksella 12 toistoa kutakin neljää liikettä. Hauiskäännöissä ja pystypunnerruksessa käytin 20 kiloa, pystysoudussa 30kg ja kulmasoudussa 35kg. Pystypunnerruksessa olisi voinut olla enemmän, mutta vatsaa kiristi jonkin verran, joten laskin painoja.

Tankocircuit on tosi hyvä treeni ja jos tauoista ei tee liian pitkiä, niin saa kyllä mukavan poltteen joka puolelle kehoa. Veljeni kanssa ollaan tehty niin, että vuoron perään tehdään sarja ja tauko on aina sen verran, kun toisella menee aikaa liikesarjan suorittamiseen. Silloin tietää tehneensä:)


Rv 16+1

Hiljaista on ollut blogin suhteen. Treenailemassa olen käynyt, mutta en ole jaksanut laittaa treenejä tänne. Täällä ei juurikaan lukijoita ole, joten en ehkä sittenkään koe mielekkääksi kirjata niitä tänne, kun ne löytyy omasta treenivihkosta.

Ainoa asia, mikä muistuttaa raskaudesta on Pikkuisen sydänäänet, joita kuuntelen viikonloppuisin. Ne löytyvät jo helposti ja ääni kuuluu kovaa. Syke on välillä 140-150. Aikaisemmin mietin vatsani "isoa" kokoa, mutta nyt olen sitä mieltä, että ei se olekaan iso. Tai riippuu niin päivän turvotustilasta:) Ainoastaan yksi nainen salilta tuli viime viikolla kysymään odotanko vauvaa:) Kuulemma huomannut jo jokin aika sitten. Kyllä se vaan niin on, että jos osaa katsoa, niin sen huomaa. Ja tietenkään tiukka treenipaita ei jätä paljon arvailujen varaan. 

Viime viikolla kyselin pomolta, että mites voisin pitää kesäloman. Hän antoi "vapaat kädet" sen suhteen. Näillä näkymin pidän kaksi viikkoa toukokuussa, samaan aikaan miehen kanssa ja kaksi viikkoa heinäkuussa. Sen jälkeen jäisinkin äitiyslomalle. Varsinaisia työpäiviä ei siis tosiaan ole enää montaa jäljellä. Tässä keväällä kun on vielä tulossa viikon työmatkakin ja muita yksittäisiä vapaa/koulutuspäiviä. Outoa ajatella, että en enää menisi kohta töihin. Todella absurdi ajatus. Mitenköhän kollegat reagoivat kun kuulevat? Paljon minun töistäni jää heille, vaikka eivät varsinaisesti tällä hetkellä tee minun töitäni. Uskoisin, että tilalleni ei olla palkkaamassa sijaista, vaan työt jaetaan muiden kesken. Saas nähdä milloin saan kerrottua kollegoille. Haluaisin odottaa huhtikuun alkuun ja kertoa vasta rakenneultran jälkeen. Ellei maha sit pumpsahda todella esiin sitä ennen eikä työpaita peitä sitä enää. 

Mies odottaa malttamattomana, että mun maha kasvaisi ihan kunnon vauvamahaksi:)  Niin odotan minäkin.

Pelko

Vaikka tässä mennä porhalletaan nyt rv 14+5, niin pelko siitä, että jokin saattaa vielä mennä pieleen, on KOKO AJAN mielessä. Se ei välttämättä ole aktiivisesti mielessä, mutta alitajunnassa ainakin. Toki, mitä pidemmälle raskaus etenee, positiivisemmat ajatukset valtaavat mielen. MUTTA sitten se taas iskee. PELKO menettämisestä.

 

Facessa silmiin iski tämä: "Selittämätön kohtukuolema vei perheeltä kaksi vauvaa vuoden aikana". Niin käsittämättömän surullista luettavaa. Ei todellakaan uskoisi, että samalle perheelle voisi käydä noin kaksi kertaa.

 

Vaikka itsellä keskenmeno ei tapahtunut myöhäisillä viikoilla (yli rv 12) ja toinenkin menetys oli "vain" kohdunulkoinen, niin silti ne jättivät minuun arvet, jotka eivät ole vieläkään parantuneet. Vaikka tähän mennessä kaikki on mennyt loistavasti, niin se ei takaa, että niin olisi tulevaisuudessa aina elokuuhun asti tai siitä eteenpäin.

 

Ensinnäkin rakenneultrassa voi selvitä jotain ikävää. Ja sen jälkeen voi tapahtua kohtukuolema. Vaikka synnyttäisinkin terveen, elävän lapsen, niin seuraavaksi on kätkytkuoleman mahdollisuus.

 

Moni, joka ei ole joutunut kokemaan minkäänlaisia menetyksiä raskaaksi tullessaan, minun käsitykseni mukaan, ei pelkää näitä asioita välttämättä yhtä paljon. Perustan tämän väitteen ihan vaikka siihen, että facessa ilmoitetaan raskauden puolessa välissä, että "meille tulee kesällä vauva!". Itse en ikimaailmassa uskaltaisi tehdä niin, varsinkaan kun kaikki facessa olevat "ystävät" eivät ole niin läheisiä. En kuitenkaan väitä, että KAIKKI tekisivät niin. Kyllä varmasti löytyy heitäkin, jotka eivät ole kokeneet minkäänlaisia vastoinkäymisiä, ja silti pelkäävät jonkin menevän pieleen.

 

Olen jo aikaisemmin ajatellut, että hommaan sellaisen kätkyt-varoittimen (en tiedä, onko oikea termi), joka laitetaan esim. vauvan pinnasänkyyn. Se jotenkin seuraa vauvan hengitystä ja antaa "signaalin" jos muutosta tapahtuu. Jotkut voivat pitää sitä huuhaana, mutta jos se tuo itselle edes jonkinlaista levollisuutta, niin mikä ettei.

 

Päätin myös, että nyt saa jäädä isojen painojen nostelu esim. maastavedossa. Vaikka se tuntuu edelleen hyvältä, niin aloin pelkäämään, että istukka vaurioituu tms. Taidan hankkia myös autoon sellaisen raskaana oleville tarkoitetun turvavyön. Ajan nimittäin todella paljon autolla ja tänäänkin tein äkkiväistön oravan takia. Olen siis todella eläinrakas ja kerran olen pysäyttänyt liikenteen (ajettuani ensin itse sivuun), kun näin, että edessä ajava ajoi oravan päältä. Yliajaja ei jäänyt tarkistamaan oravan kuntoa, joten minä tein sen. Valitettavasti se kuoli:(

Mutta siis, tänään sitä oravaa väistäessäni ajattelin, että haluanko vaarantaa mahdollisesti oman ja vauvan hengen oravan takia?! Siispä hankin nyt ainakin sen turvavyön ja yritän olla LIIKAA väistelemättä niitä pupua pienempiä metsäneläimiä. Vaikka aika automaattisesti se taitaa minulla tapahtua.

 

No nyt jouduin sivukujille varsinaisesta aiheesta. Pointtina oli kai kertoa (en tiedä kenelle, ehkä itselle), että pelkään edelleen jonkin menevän pieleen. Tai siis, että en usko, että meille olisi mahdotonta enää tapahtua mitään pahaa. Tuo HS:n kirjoitus kertoo mielestäni aika hyvin, että mitään ei pidä pitää itsestään selvänä.

 

Yritän kuitenkin pitää positiivisen fiban täällä ja jaan niitä treenijuttuja (en tiedä kenelle, ehkä itselle:)). Mutta kuten sanoin, aion edelleen laskea niiden treenien intensiteettiä. Tai sanotaan, että en rehki niin paljon.

Treenit vol.1

Minulla ja veljelläni on ollut tapana jo pitkään käydä Töölön Kisahallilla (vanhalla puolella) yhdessä treenaamassa joko lauantaisin tai sunnuntaisin Joskus mukana on ollut myös pari muuta mun kaveria. Minä olen suunnitellut joka kerraksi kiertoharjoitteluna suoritettavan treenin, jossa koko kroppa saa yleensä kyytiä. Yleensä yhdistän oman kropanpainolla tehtäviä liikkeitä ja esim. kahvakuulalla tai levytangolla tehtäviä liikkeitä.

 

Treenit kestävät n.15 minuuttia. Yleensä välillä 10-20 min. Alle 10 minuutin treenitkin voivat olla todella tehokkaita, mutta ne täytyy tehdä todella intensiivisesti. Toki toivon, että kaikki treenit tehdään niin, että tuntee tehneensä:) Ja yleensä näin onkin. Hikiläntit lattialla kertovat, että treeni on mennyt ainakin jossain määrin perille. Harvemmin treenit kestää yli 20 minuuttia. Aikaisemmin saatettiin kaverin kanssa tehdä ns. "killer"-treenejä, jotka kestivät yli 20 min, jopa 30 min.

 

Olen tehnyt kiertoharjoittelua kahdella eri tavalla:

tietty aika max määrä toistoja (esim. 30 s. ajan tehdään niin monta punnerrusta kuin jaksaa/ehtii) TAI

tietty määrä tiettyä liikettä niin nopeasti kuin mahdollista (esim.20 punnerrusta, jonka jälkeen siirtyminen seuraavaan liikkeeseen)

 

Nyttemmin olen vallan jämähtänyt tuohon ensimmäiseen vaihtoehtoon, koska se on mielestäni kivempi vaihtoehto silloin, kun treenaa kaverin/kavereiden kanssa. Ja varsinkin tilanteessa, jossa on vaikka kaksi eritasoista treenaajaa, tämä on mielestäni toimivampi. Mutta molemmat on hyviä.

 

Treenin rakenne on minulla usein seuraavanlainen:

lepo 10s.

työskentely 20s. (vaihtelee 20s-1 min)

x määrä liikkeitä (esim. 5)

x määrä kierroksia (riippuen siitä, kuinka pitkän treenin haluaa)

 

Viime lauantaina tehtiin tällainen:

Liike 1: Burpee (aka yleisliike)- 20s max määrä toistoja

10s. lepo

Liike 2: Boksille hyppy/nousu - 20 s max määrä toistoja
10s. lepo

Liike 3: Kulmasoutu - 20 s. max määrä toistoja
10 s. lepo

Liike 4: Askelkyykky painon kanssa - 20s. max määrä toistoja
10s. lepo

Liike 5: Pystypunnerrus levytangolla - 20s. max määrä toistoja
Kierroksia tehtiin 6 eli treenin pituudeksi tuli 15 min.

Burpeita en tehnyt samalla intensiteetillä kuin aikaisemmin.
Boksille hypyn olen jättänyt nyt pois omalta kohdalta, joten askelsin boksin päälle ensin painon kanssa ja sitten ilman painoa.
Kulmasoutu meni samalla painolla veljen kanssa (35kg).
Askelkyykyssä käytin painona 15 kilon levypainoa (loppukierroksissa jätin sen pois).
Pystypunnerrukseen 35kg oli minulle liikaa (meillä oli vain yksi tanko käytettävissä), joten tein tämän liikkeen painopallolla heittämällä sitä korkealle seinää vasten.

Ennen tätä circuitia olimme toki lämmitelleet hyvin. Lämmittely on tosi tärkeää ettei vaan sattuis mitään:) Usein saatan tehdä myös muita liikkeitä esim. painonnostoliikkeitä ennen circuitia. Mutta usein myös sen jälkeen. Lauantaina paukkuja jäi vielä tehdä mm. vatsoja (sivuttaisia) ja rinnallevetoa circuitin jälkeen.

Minulla ei ole sykemittaria nyt just tässä, joten lisään treenin aikaiset sykkeet vaikka myöhemmin tänne. En kuitenkaan tehnyt treeniä verenmaku suussa (niin kuin ennen oli tapana) ja olo oli hyvä koko ajan. Toki hengästyin, mutta ei siis pyörryttänyt tms. Kyykkyä tehdessä huomasin, että nivusissa/häpyluun kohdalla tuntui erilaiselta kuin yleensä, joten kyykky ei ollut niin syvä kuin yleensä.

Tällainen treenimuistio tällä kertaa. Muistutan vielä, että minulla ei ole minkäänlaista ammatillista urheilutaustaa. Olen vain itse oppinut ja tällainen treeni sopii minulle.
 

 



Liikunnan ilo

Kuinka ihanan keväiseltä ulkona eilen näyttikään! Tosin sain ihailla sitä auringonpaistetta ainoastaan työhuoneen ikkunan läpi, mutta kyllä se silti piristi mieltä. Illalla kävin ystävän kanssa kävelyllä ja ilmassa oli ihana kevään tuoksu. Pidän talvesta eikä minulla ole mitään lumikinoksia vastaan, mutta tämä talvi ei antanut parastaan. Olen siis aivan valmis siirtymään jo kevääseen!

 

Liekö kevään pilkahdus nurkan takana vai mikä saanut aikaan sen, että koen olevani pikkuhiljaa sama energinen minä. Liikunta kiinnostaa taas samalla tavalla, tosin nyt on aika laskea liikuntasuoritusten intensiteettiä.

 

Kuten olen aikaisemmin jo maininnut, niin olen aina ollut hyvin urheilullinen ja liikunta on minun henkireikäni. Vaikka olen välillä treenannut kovaa, niin levätä olen aina muistanut. On toki ollut aikoja, että hidastaa olisi voinut aikaisemminkin, mutta mitään lievää ylikuntoa pahempaa ei ole kohdalleni sattunut. En siis pode hirveän huonoa omaatuntoa jos en esim. muutamaan päivään pääse urheilemaan.

 

Vaikka tiedän esimerkiksi kuntosaliharjoittelusta paljon, niin raskausajan saliharjoittelu on minulle aivan uutta. Olen toistaiseksi tehnyt salilla lähes samoja liikkeitä kuin aikaisemmin (maastavetoa, rinnallevetoa, tempausta, jalkaprässiä...), mutta painoja olen jo laskenut hieman. Huomaan, että olen aika varovainen salilla. Aikaisemmin tein rankkoja HIIT-treenejä, mutta ne ovat jääneet täysin pois. Tulevana viikonloppuna saatan kokeilla lievempi tempoista circuit-treeniä.

 

Halusin aikoinaan perustaa blogin, jossa olisin jakanut treenikokemukseni ja inspiroinut muitakin liikkumaan, mutta en saanut ikinä aikaiseksi aloittaa sitä. Nyt ajattelinkin, että jos alkaisin "raportoimaan" raskausaikani liikunnoista täällä. En tosin tiedä saanko siitä mitään mielenkiintoista raportoitavaa, joten katsotaan. Joka tapauksessa aion liikkua niin pitkään kuin mahdollista. Tänään suunnistan töiden jälkeen salille. Tänään taidan pitää käsipäivän. 

Oireista

Tänään eletään rv 13+3 ja ainakin joidenkin lähteiden mukaan nyt ollaan toisella kolmanneksella. Ajattelin vähän listailla oireita ensimmäiseltä kolmannekselta.

Tähän mennessä:

 

Posliinin halauksia: 0
Kuivia yökkäyksiä: 1
Ällöjä hajuja: nada (paitsi miehen pierut, mut ne nyt on aina ällöttänyt)

Hormoniperäisiä itkukohtauksia:0
Silmien kostumisia: lukuisia

Hormoniperäisiä ruokahimoja:3 (karjalanpiirakka munavoillax2, sipsitx1, hernekeittox3)

Huonosti nukuttuja aamuöitä: lukuisia
Ennen klo 22.00 nukkumaan menoa: alle 5
Päiväunia: pari

Useammin kuin kerran yössä pissalle heräämisiä: alle 10

Närästystä: 1, mua ei ole koskaan närästänyt, joten en tiedä millaista on. Mutta kerran on saattanut olla sen tapaista. Ehkä.

Tissikipuilua: päivittäin

Ilmavaivoja: paljon

 

Kuten listasta näkee olen ainakin omasta mielestäni päässyt tässä raskaudessa aika helpolla oireiden suhteen. Kun mietin ensimmäisen kolmanneksen aikaa, niin voisin sanoa, että se meni jonkinlaisessa usvassa. En oikein tiedä olinko oikeasti astetta väsyneempi kuin normaalisti vai oliko ilmassa jonkinlaista masennusta/alakuloisuutta. Sanoisin, että molempia. Niinkin ihana asia kuin alkanut raskaus, sai minut todellakin alakuloiseksi, koska varmaan ainakin alitajuntaisesti pelkäsin jotain pahaa taas tapahtuvan. Se oli aika rankkaa. Yrität olla iloinen ja positiivinen, mutta samalla pelkäät antautua tunteille ettet joutuisi taas pettymään.

Nyt mennään siis toisen kolmanneksen alussa eikä nuo pelot ole mihinkään hävinneet. Lieventyneet ne ehkä ovat, mutta edelleenkään en pidä mitään itsestäänselvyytenä. Voin vain toivoa, että Pikkuinen todellakin jatkaa kasvuaan ja vahvistumistaan päivä päivältä, ja saamme hänet syliin 29.8.2014.



Ei kummempaa, paitsi mahaa

Rv 13+2 meneillään ja olo on mitä mainioin. Olo tuntuu tosi "normaalilta" jos näin voi sanoa. Vatsan seudulla tosin on tuntemuksia silloin tällöin ja sen kokokin kertoo jotain. Tuntuu, että vatsa on tosi usein edelleen turvoksissa. Ja näyttää sen vuoksi melko isolta, varsinkin iltaisin. En oikein tiedä, minkä kokoinen mahan "pitäisi" olla näillä viikoilla. Onkohan jossain joitain kasvukäyriä/ympärysmittoja ihanteelliselle kasvulle? Luulin, että minulla ei näkyisi vielä pitkään aikaan mitään kun on voimakkaasti taaksepäin kallistunut kohtukin. Onhan tässä tosiaan tuota turvotusta suurin osa. Pystyn jonkin verran nimittäin vetämään vatsaa sisään, jolloin siinä näkyy  ainoastaan pieni kumpu. Vatsan sisään vetäminen tosin ei tunnu kivalta enkä siis teekään sitä muuta kuin pari kertaa peilin edessä kokeillut:) Ja kun päästää vatsan ns. normaalitilaan, niin johan pömpöttää.

 

Ennen raskautta mulla näkyi vatsalihakset ja olen muutenkin ollut hyvässä kunnossa. En ole mitenkään pienikokoinen, ennemminkin kroppani on atleettiinen. Senkin vuoksi luulin, että maha tulisi näkyviin vasta myöhemmin. Ennen salilla käydessäni pidin AINA hihattomia vartalonmyötäisiä urheilutoppeja. Nyt raskauden aikana olen verhoutunut salilla löysiin collegepaitoihin, koska vaikka mahani ei välttämättä näytä siltä, että olisin vaan syönyt hyvin, ei se minusta voi vielä olla vauvamahakaan. Saas nähdä, milloin viitsin siirtyä takaisin toppeihin ja paljastaa tilanteen salilla:)

 

Muutenkin "kaapista ulos tuleminen" hirvittää, vaikka sitä pikkuhiljaa ollaan tehtykin. Tuntuu niin oudolta sanoa asia ääneen. Töissä ainoastaan kaksi esimiestäni tietää, mutta muuten en ole läheisimmille kollegoille sanonut mitään. En tiedä missä vaiheessa aion edes sanoa. Oma äitikään ei vielä tiedä. Emme näe usein, enkä ole halunnut paljastaa puhelimessa. Hän tietää keskenmenosta, mutta ei kohdunulkoisesta. Jos yrittäisi tulevana viikonloppuna kertoa omalle perheelle (äiti, isä, sisarukset).

 

Mitään kummempaa tänne ei siis kuulu. Ainoastaan tuo mahan koko  siis mietityttää:)



Nt-ultra

Nt-ultra oli siis eilen. Miehen kanssa marssittiin Kättärille ja molempia alkoi heti hieman ahdistamaan. Tuli ihan mieleen kohdunulkoinen-case. "Onneksi" ultraus tehtiin 9-kerroksessa, jonne minulla ei ollut negatiivisia mielleyhtymiä. Joskus ollaan ystäväperheen vauvaa käyty siellä katsomassa, mutta muuten se oli uusi paikka.

Aika pian meidät kutsuttiin ultraushuoneeseen, jossa meidät vastaanotti mukavan oloinen nuori naiskätilö.

 

Olin hieman jännittänyt sitäkin, että kätilöllä ei olisi tietoa meidän historiasta. Mutta tottakai hänellä oli, ja mukavasti hän sanoikin meillä olleen todella huonoa tuuria viime vuonna. Pidemmittä puheitta hän pyysi minut tutkimuspedille ja ultraus aloitettiin vatsan päältä. Pidin silmät visusti kiinni, kunnes hän sanoi, että siellä se on. Pikkuinen tosiaan oli siellä ja liikkui kovasti. Näkymä vatsanpäältä ultrattuna ei ollut hyvä, koska minulla on todella voimakkaasti taaksepäin kallistunut kohtu. Senpä vuoksi ultausta jatkettiin sisäkautta.

Pikkuinen vastasi täysin viikkoja. Jotka muuten on tänään 12+4 Kättärin mukaan. Mutta itse jatkan sillä mihin olen tottunut, että tänään olisi siis 12+3. Rakenteet, jotka tässä vaiheessa voitiin nähdä olivat kunnossa. Kaksi jalkaa ja kättä, symmetriset aivopuoliskot, reisiluut, vatsalaukku, virtsarakko (joka oli juuri täynnä), silmät, selkäranka ja tietenkin sykkivä sydän! Kuuntelimme myös hetken sykettä:)

Niskaturvotuksen mittaaminen tuotti hieman hankaluuksia, koska Pikkuinen ei suostunut olemaan asennossa, jossa mittaaminen olisi kunnolla onnistunut. Lopulta kätilö kuitenkin onnistui ottamaan mitan, joka oli 1,6mm. Eli sen mukaan, kaikki on hyvin. Lopullinen vastaus selviää noin viikon kuluttua, kun mitta yhdistetään verikokeiden tuloksiin ja muihin parametreihin.

Hissiaulassa halasin miestäni ja sanoin "Me taidettiin onnistua!!":)

Huomenna

Huomenna on kauan odotettu nt-ultra. Tuntuu uskomattomalta päästä kokemaan se. Tämähän on ensimmäinen ns. virallinen ultra, jossa koskaan olemme olleet. Ultrissa on tullut käytyä tässä matkan varrella ja vaikka kaksi viimeisimpää ovat olleet onnenkyyneleiden täyttämiä, niin silti yhdistän siihen tapahtumaan ahdistavia fiiliksiä. Voi kuinka toivonkaan, että huominen ultra toisi lisää onnenkyyneleitä ja pelot hälvenisivät. 

En oikeastaan osaa jännittää varsinaista niskaturvotuksen mittausta, vaan sitä, että Pikkuinen ei olisi oikean kokoinen. Perjantaina viimeksi kuullut sydänäänet kertovat toki omaa ihanaa tarinaansa. Siellä hän on. Taisi hän monottaakin pari kertaa monitoriin:) Mies sanoo, että se ei tykkää kun "sädetän" sitä. Eihän tuollainen kotikäyttöinen doppleri kovin tehokas ole enkä usko, että kerran viikossa käytettynä siitä olisi haittaa. 

Toivottavasti saamme siis hyviä uutisia huomenna ja minäkin pääsen ostamaan ensimmäiset äitiysvaatteet. Farkut ovat ahdistaneet jo jonkin aikaa ja ne ovatkin olleet napistaan auki, vyöllä kiinnitettyinä. Tarpeeksi pitkä paita siihen päälle, niin kukaan ei arvaa mitään. Masu on selvästi nyt muutaman päivän sisällä muuttanut muotoaan. Mielestäni se alkaa näyttämään vauvamasulta eikä järkyttävältä turvotukselta. 

Huomenna on rv 12+2. Tuntuu oudolta, että huomisen jälkeen voimme periaatteessa paljastaa raskauden jos niin haluamme. Tai siis, että ei tarvitse keksiä tekosyitä juomattomuudelle tai pitää löysiä vaatteita. Kerromme miehen vanhemmille huomenna jos/kun kaikki on hyvin. Lähimmistä ystävistämme aika moni tietääkin jo. Facebookissa tiedottaminen ei kuulu meidän tapoihin. Sinne saatetaan laittaa ilmoitusta siinä vaiheessa kun Pikkuinen on turvallisesti masun ulkopuolella. 

Yksi tärkeä etappi siis huomenna edessä. Jälleen kerran heitän hartaan toiveen ilmoille. 

Plussanneet vs. ei plussanneet

Haluan ottaa osaa keskusteluun, joka selvästi on nyt ajankohtainen lapsettomuutta käsittelevissä tai pidempään vauvan yritystä yrittäneiden blogeissa. Saatan sohaista muurahaispesää tällä kirjoituksella, mutta sanottakoon nyt, että  se ei ole lainkaan tarkoitukseni.

 

Ensin tuli ns. plussa-aalto, joka monen mielestä oli liikkeellä blogimaailmassa. Itse en osaa sanoa onko plussia tullut enempää kuin aikaisemmin. Nyt moni kirjoittaa, kuinka katkeruus ja kateus nostaa päätään näistä  muiden plussauutisista. Ei pystytä aidosti iloitsemaan niistä, vaikka saatetaankin heittää onnittelut kommenttiboksiin.

 

Itse lukeudun noihin plussanneisiin ja vaikka näitä minun mietteitäni ei juuri kukaan lue, niin silti koen, että jollain tasolla nuo katkerat tekstit kohdistuvat myös minuun. Ja tiedän, että ainakin yhdeltä blogilistalta olen tipahtanut plussauksen jälkeen.

 

Joistain teksteistä tulee tunne, että minun kaltaisia, ilman hoitoja plussanneita kohtaan ollaan enemmän katkeria. Tai ainakin minä olen saanut sellaisen kuvan. Ihan kuin hoitojen avulla saatu plussa koettaisiin oikeutetummaksi.

 

Ehkä tämä on jonkinlainen puolustuspuhe, mutta mielestäni minä olen vähintäänkin yhtä paljon ansainnut tämän plussan. Vaikka en hoitoja joutunutkaan käymään läpi niin tämä kolmas plussa on tulosta reilun kolmen vuoden yrityksen ja kahden epäonnistuneen raskauden jälkeen.

 

Jotkut siis mielestäni vertaavat meitä ns. luomuplussaajia hoitojen kautta plussanneisiin, vaikka minun mielestäni tietenkään näin ei pitäisi tehdä. On totta, että hoitojen kautta plussanneet saattavat joutua odottamaan kauankin sitä ensimmäistäkin plussaa. Mutta entä minä, joka ensin yritän tuloksetta pari vuotta ja sitten koen kaksi raskauden menetystä, joissa unelmat ja odotukset valuvat pöntöstä alas. Onko tämä ollut helpompi tie??

 

Vaikka tämä tosiaan on jonkin sortin puolustuspuhe omasta puolestani, niin jollain tasolla ymmärrän miksi minut on poistettu plussauksen jälkeen blogilistalta. On tosin myönnettävä, että se kirpaisi hieman. Muistan kuinka katkera olen ollut hyvin läheisillekin ihmisille heidän kasvavista masuistaan, kun itse vielä vasta odottelin sitä pysyvää plussaa. Ja kaikki ikävät kokemukset ovat jättäneet jälkensä. Huomasin eilen, että katkeruus ei ole poistunut minusta, vaikka raskaana olen. Näin eilen entisen kollegan, joka oli tukevasti raskaana jo näkyvän mahansa kanssa. Olin niin kateellinen, että hän on päässyt siihen tilaan helposti (tiedän sen) ja saa nyt kasvattaa mahaansa, todennäköisesti vailla mitään huolta.

 

En tiedä, kuinka päättäisin tämän tekstin, jotta kellekään ei jäisi pahaa makua suuhun. Haluaisin sanoa kaikille ei plussanneille, että älkää "tuomitko" meitä plussanneita, varsinkaan jos se ei kohdallamme ole tapahtunut mitenkään helposti, mutta vaikka näin sanoisin, niin tiedän, että se ei todellisuudessa mene niin. On hyväksyttävä, että olen nyt hypännyt siihen toiseen leiriin, vaikka ajatuksissani usein edelleen löydän itseni sieltä toisesta leiristä, jossa jouduin olemaan aivan liian kauan. 

Rauha maassa

Juttelin eilen neuvolaneidin kanssa puhelimessa verikokeiden tuloksista. Hän myönsi, että olisi varmasti ollut viisasta soittaa minulle ne tulokset eikä laittaa viikonloppua vasten sähköisen palvelun kautta. No shit Sherlock!

 

Selvisi, että minulla ei ole vasta-aineita ainakaan toistaiseksi veressä. Aikamoinen helpotus! Pelkäsin koko viikonlopun ajan, että vasta-aineita olisi veressäni vähintäänkin kohdunulkoisen jäljiltä. Ja siellä ne nyt aiheuttaisivat vaaraa Pikkuiselle. Mutta onneksi näin ei kuitenkaan ollut. Jos neukkatäti olisi soittanut minulle tulokset tämäkin asia olisi selvinnyt heti. Enhän minä osannut tulkita tuloksista tuota vasta-aine asiaa.

 

Normaalisti minulta otettaisiin seuraava verikoe raskausviikolla 26, mutta koska historiani on niin surkea, pyysin, että pääsisin aikaisemmin verikokeeseen. Ihan vaan mielenrauhan takia. Ajatuskin siitä, että veret sekoittuisivat ja vasta-aineita alkaisi muodostua tässä välillä eikä asiasta tiedettäisi mitään, saa minut ahdistumaan. Tiedän, että verien sekoittuminen ennen loppuviikkoja on hyvin epätodennäköistä, mutta jos siihen on pienikin mahdollisuus ennen sitä, niin en pysty olemaan huolehtimatta.

 

Viikonloppuna tuli tosiaan luettua netistä aika paljon tästä asiasta ja yritin lukea ainoastaan ns. virallisia sivustoja. Mm. SPR:n sivulla oli tarina pikkupojasta, joka oli altistunut vasta-aineille raskauden aikana ja hänelle oli jäänyt sen seurauksena silmien karsastusta ja jotain muuta pientä vaivaa. Olin siis aika ihmeissäni kun neuvolaneiti sanoi, että ei niistä vasta-aineista seuraa mitään vakavaa, kun kysyin, että mitäs jos niitä alkaa muodostumaan tässä ennen viikkoa rv26 eikä asia selviä kuin vasta sitten. Miten siitä ei olisi muka haittaa jos sikiö kärsii anemiasta usean viikon ajan?? En siis koe, että voin täysin luottaa neuvolan neuvoihin. Tuntuu, että varmemmin selviää kun itse ottaa asioista selvää ja osaa vaatia asioita.

 

Nyt jos tätä tekstiä lukee joku, jolla ei ole vielä lapsia, mutta harkitsee niitä vakavasti, niin kehottaisin sinua ottamaan selvää veriryhmästäsi. Itse tiesin kyllä, että minulla on veriryhmä O, mutta reesustekijää en tiennyt. Nyt tiedän, että olen O-. Tämä tietohan ei ole tarpeellinen jos matkanvarrelle ei osu keskenmenoja tai kohdunulkopuolisia raskauksia. Mutta kuka sitä nyt tietää etukäteen?! Mutta jos reesustekijältään negatiivinen verityhmä on tiedossa, niin keskenmenon sattuessa, tällainen henkilö tietää vaatia (jos ei sitä tajuta muuten antaa)  anti-D-immunoglobuliinipistosta ja välttyy turhalta murheelta.

Niin ja puolison/kumppanin, jonka kanssa lapsia on aikomus tehdä, veriryhmä olisi myös hyödyllistä tietää. Meidänkään tilanteessa ei tarvitsisi murehtia jos mieheni veriryhmä olisi reesustekijältään myös negatiivinen. Mutta hän sattuu olemaan O+, samoin kun hänen molemmat vanhempansa. Tiedämme siis, että Pikkuinen on O+, samoin kaikki muut mahdolliset lapsemme. Voihan sitä toki ajatella, että haluaako tällaisen asian tietää ja mahdollisesti murehtia etukäteen? Toisaalta sitten voi etukäteen tutustua asiaan ja huomata, että ei se olekaan niin vakavaa, kunhan asia on tiedossa.

 

Lisäksi haluaisin kannustaa teitä luovuttamaan verta. Itsellä se on aina jäänyt vain ajatuksen ja suunnittelun tasolle ja nyt harmittaa etten ole sitä tehnyt. Varsinkin O- veri on vähissä SPR:n sivujen mukaan. Heti kun vaan minun on mahdollista luovuttaa verta, aion sen tehdä.