Plussanneet vs. ei plussanneet

Haluan ottaa osaa keskusteluun, joka selvästi on nyt ajankohtainen lapsettomuutta käsittelevissä tai pidempään vauvan yritystä yrittäneiden blogeissa. Saatan sohaista muurahaispesää tällä kirjoituksella, mutta sanottakoon nyt, että  se ei ole lainkaan tarkoitukseni.

 

Ensin tuli ns. plussa-aalto, joka monen mielestä oli liikkeellä blogimaailmassa. Itse en osaa sanoa onko plussia tullut enempää kuin aikaisemmin. Nyt moni kirjoittaa, kuinka katkeruus ja kateus nostaa päätään näistä  muiden plussauutisista. Ei pystytä aidosti iloitsemaan niistä, vaikka saatetaankin heittää onnittelut kommenttiboksiin.

 

Itse lukeudun noihin plussanneisiin ja vaikka näitä minun mietteitäni ei juuri kukaan lue, niin silti koen, että jollain tasolla nuo katkerat tekstit kohdistuvat myös minuun. Ja tiedän, että ainakin yhdeltä blogilistalta olen tipahtanut plussauksen jälkeen.

 

Joistain teksteistä tulee tunne, että minun kaltaisia, ilman hoitoja plussanneita kohtaan ollaan enemmän katkeria. Tai ainakin minä olen saanut sellaisen kuvan. Ihan kuin hoitojen avulla saatu plussa koettaisiin oikeutetummaksi.

 

Ehkä tämä on jonkinlainen puolustuspuhe, mutta mielestäni minä olen vähintäänkin yhtä paljon ansainnut tämän plussan. Vaikka en hoitoja joutunutkaan käymään läpi niin tämä kolmas plussa on tulosta reilun kolmen vuoden yrityksen ja kahden epäonnistuneen raskauden jälkeen.

 

Jotkut siis mielestäni vertaavat meitä ns. luomuplussaajia hoitojen kautta plussanneisiin, vaikka minun mielestäni tietenkään näin ei pitäisi tehdä. On totta, että hoitojen kautta plussanneet saattavat joutua odottamaan kauankin sitä ensimmäistäkin plussaa. Mutta entä minä, joka ensin yritän tuloksetta pari vuotta ja sitten koen kaksi raskauden menetystä, joissa unelmat ja odotukset valuvat pöntöstä alas. Onko tämä ollut helpompi tie??

 

Vaikka tämä tosiaan on jonkin sortin puolustuspuhe omasta puolestani, niin jollain tasolla ymmärrän miksi minut on poistettu plussauksen jälkeen blogilistalta. On tosin myönnettävä, että se kirpaisi hieman. Muistan kuinka katkera olen ollut hyvin läheisillekin ihmisille heidän kasvavista masuistaan, kun itse vielä vasta odottelin sitä pysyvää plussaa. Ja kaikki ikävät kokemukset ovat jättäneet jälkensä. Huomasin eilen, että katkeruus ei ole poistunut minusta, vaikka raskaana olen. Näin eilen entisen kollegan, joka oli tukevasti raskaana jo näkyvän mahansa kanssa. Olin niin kateellinen, että hän on päässyt siihen tilaan helposti (tiedän sen) ja saa nyt kasvattaa mahaansa, todennäköisesti vailla mitään huolta.

 

En tiedä, kuinka päättäisin tämän tekstin, jotta kellekään ei jäisi pahaa makua suuhun. Haluaisin sanoa kaikille ei plussanneille, että älkää "tuomitko" meitä plussanneita, varsinkaan jos se ei kohdallamme ole tapahtunut mitenkään helposti, mutta vaikka näin sanoisin, niin tiedän, että se ei todellisuudessa mene niin. On hyväksyttävä, että olen nyt hypännyt siihen toiseen leiriin, vaikka ajatuksissani usein edelleen löydän itseni sieltä toisesta leiristä, jossa jouduin olemaan aivan liian kauan.