torstai 27. helmikuuta 2014

Liikunnan ilo

Kuinka ihanan keväiseltä ulkona eilen näyttikään! Tosin sain ihailla sitä auringonpaistetta ainoastaan työhuoneen ikkunan läpi, mutta kyllä se silti piristi mieltä. Illalla kävin ystävän kanssa kävelyllä ja ilmassa oli ihana kevään tuoksu. Pidän talvesta eikä minulla ole mitään lumikinoksia vastaan, mutta tämä talvi ei antanut parastaan. Olen siis aivan valmis siirtymään jo kevääseen!
 
Liekö kevään pilkahdus nurkan takana vai mikä saanut aikaan sen, että koen olevani pikkuhiljaa sama energinen minä. Liikunta kiinnostaa taas samalla tavalla, tosin nyt on aika laskea liikuntasuoritusten intensiteettiä.
 
Kuten olen aikaisemmin jo maininnut, niin olen aina ollut hyvin urheilullinen ja liikunta on minun henkireikäni. Vaikka olen välillä treenannut kovaa, niin levätä olen aina muistanut. On toki ollut aikoja, että hidastaa olisi voinut aikaisemminkin, mutta mitään lievää ylikuntoa pahempaa ei ole kohdalleni sattunut. En siis pode hirveän huonoa omaatuntoa jos en esim. muutamaan päivään pääse urheilemaan.
 
Vaikka tiedän esimerkiksi kuntosaliharjoittelusta paljon, niin raskausajan saliharjoittelu on minulle aivan uutta. Olen toistaiseksi tehnyt salilla lähes samoja liikkeitä kuin aikaisemmin (maastavetoa, rinnallevetoa, tempausta, jalkaprässiä...), mutta painoja olen jo laskenut hieman. Huomaan, että olen aika varovainen salilla. Aikaisemmin tein rankkoja HIIT-treenejä, mutta ne ovat jääneet täysin pois. Tulevana viikonloppuna saatan kokeilla lievempi tempoista circuit-treeniä.
 
Halusin aikoinaan perustaa blogin, jossa olisin jakanut treenikokemukseni ja inspiroinut muitakin liikkumaan, mutta en saanut ikinä aikaiseksi aloittaa sitä. Nyt ajattelinkin, että jos alkaisin "raportoimaan" raskausaikani liikunnoista täällä. En tosin tiedä saanko siitä mitään mielenkiintoista raportoitavaa, joten katsotaan. Joka tapauksessa aion liikkua niin pitkään kuin mahdollista. Tänään suunnistan töiden jälkeen salille. Tänään taidan pitää käsipäivän. 

maanantai 24. helmikuuta 2014

Oireista

Tänään eletään rv 13+3 ja ainakin joidenkin lähteiden mukaan nyt ollaan toisella kolmanneksella. Ajattelin vähän listailla oireita ensimmäiseltä kolmannekselta.

Tähän mennessä:
 
Posliinin halauksia: 0
Kuivia yökkäyksiä: 1
Ällöjä hajuja: nada (paitsi miehen pierut, mut ne nyt on aina ällöttänyt)
Hormoniperäisiä itkukohtauksia:0
Silmien kostumisia: lukuisia
Hormoniperäisiä ruokahimoja:3 (karjalanpiirakka munavoillax2, sipsitx1, hernekeittox3)
Huonosti nukuttuja aamuöitä: lukuisia
Ennen klo 22.00 nukkumaan menoa: alle 5
Päiväunia: pari
Useammin kuin kerran yössä pissalle heräämisiä: alle 10
Närästystä: 1, mua ei ole koskaan närästänyt, joten en tiedä millaista on. Mutta kerran on saattanut olla sen tapaista. Ehkä.
Tissikipuilua: päivittäin
Ilmavaivoja: paljon
 

Kuten listasta näkee olen ainakin omasta mielestäni päässyt tässä raskaudessa aika helpolla oireiden suhteen. Kun mietin ensimmäisen kolmanneksen aikaa, niin voisin sanoa, että se meni jonkinlaisessa usvassa. En oikein tiedä olinko oikeasti astetta väsyneempi kuin normaalisti vai oliko ilmassa jonkinlaista masennusta/alakuloisuutta. Sanoisin, että molempia. Niinkin ihana asia kuin alkanut raskaus, sai minut todellakin alakuloiseksi, koska varmaan ainakin alitajuntaisesti pelkäsin jotain pahaa taas tapahtuvan. Se oli aika rankkaa. Yrität olla iloinen ja positiivinen, mutta samalla pelkäät antautua tunteille ettet joutuisi taas pettymään.

Nyt mennään siis toisen kolmanneksen alussa eikä nuo pelot ole mihinkään hävinneet. Lieventyneet ne ehkä ovat, mutta edelleenkään en pidä mitään itsestäänselvyytenä. Voin vain toivoa, että Pikkuinen todellakin jatkaa kasvuaan ja vahvistumistaan päivä päivältä, ja saamme hänet syliin 29.8.2014.



Ei kummempaa, paitsi mahaa

Rv 13+2 meneillään ja olo on mitä mainioin. Olo tuntuu tosi "normaalilta" jos näin voi sanoa. Vatsan seudulla tosin on tuntemuksia silloin tällöin ja sen kokokin kertoo jotain. Tuntuu, että vatsa on tosi usein edelleen turvoksissa. Ja näyttää sen vuoksi melko isolta, varsinkin iltaisin. En oikein tiedä, minkä kokoinen mahan "pitäisi" olla näillä viikoilla. Onkohan jossain joitain kasvukäyriä/ympärysmittoja ihanteelliselle kasvulle? Luulin, että minulla ei näkyisi vielä pitkään aikaan mitään kun on voimakkaasti taaksepäin kallistunut kohtukin. Onhan tässä tosiaan tuota turvotusta suurin osa. Pystyn jonkin verran nimittäin vetämään vatsaa sisään, jolloin siinä näkyy  ainoastaan pieni kumpu. Vatsan sisään vetäminen tosin ei tunnu kivalta enkä siis teekään sitä muuta kuin pari kertaa peilin edessä kokeillut:) Ja kun päästää vatsan ns. normaalitilaan, niin johan pömpöttää.
 
Ennen raskautta mulla näkyi vatsalihakset ja olen muutenkin ollut hyvässä kunnossa. En ole mitenkään pienikokoinen, ennemminkin kroppani on atleettiinen. Senkin vuoksi luulin, että maha tulisi näkyviin vasta myöhemmin. Ennen salilla käydessäni pidin AINA hihattomia vartalonmyötäisiä urheilutoppeja. Nyt raskauden aikana olen verhoutunut salilla löysiin collegepaitoihin, koska vaikka mahani ei välttämättä näytä siltä, että olisin vaan syönyt hyvin, ei se minusta voi vielä olla vauvamahakaan. Saas nähdä, milloin viitsin siirtyä takaisin toppeihin ja paljastaa tilanteen salilla:)
 
Muutenkin "kaapista ulos tuleminen" hirvittää, vaikka sitä pikkuhiljaa ollaan tehtykin. Tuntuu niin oudolta sanoa asia ääneen. Töissä ainoastaan kaksi esimiestäni tietää, mutta muuten en ole läheisimmille kollegoille sanonut mitään. En tiedä missä vaiheessa aion edes sanoa. Oma äitikään ei vielä tiedä. Emme näe usein, enkä ole halunnut paljastaa puhelimessa. Hän tietää keskenmenosta, mutta ei kohdunulkoisesta. Jos yrittäisi tulevana viikonloppuna kertoa omalle perheelle (äiti, isä, sisarukset).
 
Mitään kummempaa tänne ei siis kuulu. Ainoastaan tuo mahan koko  siis mietityttää:)


maanantai 17. helmikuuta 2014

Nt-ultra

Nt-ultra oli siis eilen. Miehen kanssa marssittiin Kättärille ja molempia alkoi heti hieman ahdistamaan. Tuli ihan mieleen kohdunulkoinen-case. "Onneksi" ultraus tehtiin 9-kerroksessa, jonne minulla ei ollut negatiivisia mielleyhtymiä. Joskus ollaan ystäväperheen vauvaa käyty siellä katsomassa, mutta muuten se oli uusi paikka.
Aika pian meidät kutsuttiin ultraushuoneeseen, jossa meidät vastaanotti mukavan oloinen nuori naiskätilö.
 
Olin hieman jännittänyt sitäkin, että kätilöllä ei olisi tietoa meidän historiasta. Mutta tottakai hänellä oli, ja mukavasti hän sanoikin meillä olleen todella huonoa tuuria viime vuonna. Pidemmittä puheitta hän pyysi minut tutkimuspedille ja ultraus aloitettiin vatsan päältä. Pidin silmät visusti kiinni, kunnes hän sanoi, että siellä se on. Pikkuinen tosiaan oli siellä ja liikkui kovasti. Näkymä vatsanpäältä ultrattuna ei ollut hyvä, koska minulla on todella voimakkaasti taaksepäin kallistunut kohtu. Senpä vuoksi ultausta jatkettiin sisäkautta.

Pikkuinen vastasi täysin viikkoja. Jotka muuten on tänään 12+4 Kättärin mukaan. Mutta itse jatkan sillä mihin olen tottunut, että tänään olisi siis 12+3. Rakenteet, jotka tässä vaiheessa voitiin nähdä olivat kunnossa. Kaksi jalkaa ja kättä, symmetriset aivopuoliskot, reisiluut, vatsalaukku, virtsarakko (joka oli juuri täynnä), silmät, selkäranka ja tietenkin sykkivä sydän! Kuuntelimme myös hetken sykettä:)

Niskaturvotuksen mittaaminen tuotti hieman hankaluuksia, koska Pikkuinen ei suostunut olemaan asennossa, jossa mittaaminen olisi kunnolla onnistunut. Lopulta kätilö kuitenkin onnistui ottamaan mitan, joka oli 1,6mm. Eli sen mukaan, kaikki on hyvin. Lopullinen vastaus selviää noin viikon kuluttua, kun mitta yhdistetään verikokeiden tuloksiin ja muihin parametreihin.

Hissiaulassa halasin miestäni ja sanoin "Me taidettiin onnistua!!":)

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Huomenna

Huomenna on kauan odotettu nt-ultra. Tuntuu uskomattomalta päästä kokemaan se. Tämähän on ensimmäinen ns. virallinen ultra, jossa koskaan olemme olleet. Ultrissa on tullut käytyä tässä matkan varrella ja vaikka kaksi viimeisimpää ovat olleet onnenkyyneleiden täyttämiä, niin silti yhdistän siihen tapahtumaan ahdistavia fiiliksiä. Voi kuinka toivonkaan, että huominen ultra toisi lisää onnenkyyneleitä ja pelot hälvenisivät. 

En oikeastaan osaa jännittää varsinaista niskaturvotuksen mittausta, vaan sitä, että Pikkuinen ei olisi oikean kokoinen. Perjantaina viimeksi kuullut sydänäänet kertovat toki omaa ihanaa tarinaansa. Siellä hän on. Taisi hän monottaakin pari kertaa monitoriin:) Mies sanoo, että se ei tykkää kun "sädetän" sitä. Eihän tuollainen kotikäyttöinen doppleri kovin tehokas ole enkä usko, että kerran viikossa käytettynä siitä olisi haittaa. 

Toivottavasti saamme siis hyviä uutisia huomenna ja minäkin pääsen ostamaan ensimmäiset äitiysvaatteet. Farkut ovat ahdistaneet jo jonkin aikaa ja ne ovatkin olleet napistaan auki, vyöllä kiinnitettyinä. Tarpeeksi pitkä paita siihen päälle, niin kukaan ei arvaa mitään. Masu on selvästi nyt muutaman päivän sisällä muuttanut muotoaan. Mielestäni se alkaa näyttämään vauvamasulta eikä järkyttävältä turvotukselta. 

Huomenna on rv 12+2. Tuntuu oudolta, että huomisen jälkeen voimme periaatteessa paljastaa raskauden jos niin haluamme. Tai siis, että ei tarvitse keksiä tekosyitä juomattomuudelle tai pitää löysiä vaatteita. Kerromme miehen vanhemmille huomenna jos/kun kaikki on hyvin. Lähimmistä ystävistämme aika moni tietääkin jo. Facebookissa tiedottaminen ei kuulu meidän tapoihin. Sinne saatetaan laittaa ilmoitusta siinä vaiheessa kun Pikkuinen on turvallisesti masun ulkopuolella. 

Yksi tärkeä etappi siis huomenna edessä. Jälleen kerran heitän hartaan toiveen ilmoille. 

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Plussanneet vs. ei plussanneet

Haluan ottaa osaa keskusteluun, joka selvästi on nyt ajankohtainen lapsettomuutta käsittelevissä tai pidempään vauvan yritystä yrittäneiden blogeissa. Saatan sohaista muurahaispesää tällä kirjoituksella, mutta sanottakoon nyt, että  se ei ole lainkaan tarkoitukseni.
 
Ensin tuli ns. plussa-aalto, joka monen mielestä oli liikkeellä blogimaailmassa. Itse en osaa sanoa onko plussia tullut enempää kuin aikaisemmin. Nyt moni kirjoittaa, kuinka katkeruus ja kateus nostaa päätään näistä  muiden plussauutisista. Ei pystytä aidosti iloitsemaan niistä, vaikka saatetaankin heittää onnittelut kommenttiboksiin.
 
Itse lukeudun noihin plussanneisiin ja vaikka näitä minun mietteitäni ei juuri kukaan lue, niin silti koen, että jollain tasolla nuo katkerat tekstit kohdistuvat myös minuun. Ja tiedän, että ainakin yhdeltä blogilistalta olen tipahtanut plussauksen jälkeen.
 
Joistain teksteistä tulee tunne, että minun kaltaisia, ilman hoitoja plussanneita kohtaan ollaan enemmän katkeria. Tai ainakin minä olen saanut sellaisen kuvan. Ihan kuin hoitojen avulla saatu plussa koettaisiin oikeutetummaksi.
 
Ehkä tämä on jonkinlainen puolustuspuhe, mutta mielestäni minä olen vähintäänkin yhtä paljon ansainnut tämän plussan. Vaikka en hoitoja joutunutkaan käymään läpi niin tämä kolmas plussa on tulosta reilun kolmen vuoden yrityksen ja kahden epäonnistuneen raskauden jälkeen.
 
Jotkut siis mielestäni vertaavat meitä ns. luomuplussaajia hoitojen kautta plussanneisiin, vaikka minun mielestäni tietenkään näin ei pitäisi tehdä. On totta, että hoitojen kautta plussanneet saattavat joutua odottamaan kauankin sitä ensimmäistäkin plussaa. Mutta entä minä, joka ensin yritän tuloksetta pari vuotta ja sitten koen kaksi raskauden menetystä, joissa unelmat ja odotukset valuvat pöntöstä alas. Onko tämä ollut helpompi tie??
 
Vaikka tämä tosiaan on jonkin sortin puolustuspuhe omasta puolestani, niin jollain tasolla ymmärrän miksi minut on poistettu plussauksen jälkeen blogilistalta. On tosin myönnettävä, että se kirpaisi hieman. Muistan kuinka katkera olen ollut hyvin läheisillekin ihmisille heidän kasvavista masuistaan, kun itse vielä vasta odottelin sitä pysyvää plussaa. Ja kaikki ikävät kokemukset ovat jättäneet jälkensä. Huomasin eilen, että katkeruus ei ole poistunut minusta, vaikka raskaana olen. Näin eilen entisen kollegan, joka oli tukevasti raskaana jo näkyvän mahansa kanssa. Olin niin kateellinen, että hän on päässyt siihen tilaan helposti (tiedän sen) ja saa nyt kasvattaa mahaansa, todennäköisesti vailla mitään huolta.
 
En tiedä, kuinka päättäisin tämän tekstin, jotta kellekään ei jäisi pahaa makua suuhun. Haluaisin sanoa kaikille ei plussanneille, että älkää "tuomitko" meitä plussanneita, varsinkaan jos se ei kohdallamme ole tapahtunut mitenkään helposti, mutta vaikka näin sanoisin, niin tiedän, että se ei todellisuudessa mene niin. On hyväksyttävä, että olen nyt hypännyt siihen toiseen leiriin, vaikka ajatuksissani usein edelleen löydän itseni sieltä toisesta leiristä, jossa jouduin olemaan aivan liian kauan. 

maanantai 10. helmikuuta 2014

Rauha maassa

Juttelin eilen neuvolaneidin kanssa puhelimessa verikokeiden tuloksista. Hän myönsi, että olisi varmasti ollut viisasta soittaa minulle ne tulokset eikä laittaa viikonloppua vasten sähköisen palvelun kautta. No shit Sherlock!
 
Selvisi, että minulla ei ole vasta-aineita ainakaan toistaiseksi veressä. Aikamoinen helpotus! Pelkäsin koko viikonlopun ajan, että vasta-aineita olisi veressäni vähintäänkin kohdunulkoisen jäljiltä. Ja siellä ne nyt aiheuttaisivat vaaraa Pikkuiselle. Mutta onneksi näin ei kuitenkaan ollut. Jos neukkatäti olisi soittanut minulle tulokset tämäkin asia olisi selvinnyt heti. Enhän minä osannut tulkita tuloksista tuota vasta-aine asiaa.
 
Normaalisti minulta otettaisiin seuraava verikoe raskausviikolla 26, mutta koska historiani on niin surkea, pyysin, että pääsisin aikaisemmin verikokeeseen. Ihan vaan mielenrauhan takia. Ajatuskin siitä, että veret sekoittuisivat ja vasta-aineita alkaisi muodostua tässä välillä eikä asiasta tiedettäisi mitään, saa minut ahdistumaan. Tiedän, että verien sekoittuminen ennen loppuviikkoja on hyvin epätodennäköistä, mutta jos siihen on pienikin mahdollisuus ennen sitä, niin en pysty olemaan huolehtimatta.
 
Viikonloppuna tuli tosiaan luettua netistä aika paljon tästä asiasta ja yritin lukea ainoastaan ns. virallisia sivustoja. Mm. SPR:n sivulla oli tarina pikkupojasta, joka oli altistunut vasta-aineille raskauden aikana ja hänelle oli jäänyt sen seurauksena silmien karsastusta ja jotain muuta pientä vaivaa. Olin siis aika ihmeissäni kun neuvolaneiti sanoi, että ei niistä vasta-aineista seuraa mitään vakavaa, kun kysyin, että mitäs jos niitä alkaa muodostumaan tässä ennen viikkoa rv26 eikä asia selviä kuin vasta sitten. Miten siitä ei olisi muka haittaa jos sikiö kärsii anemiasta usean viikon ajan?? En siis koe, että voin täysin luottaa neuvolan neuvoihin. Tuntuu, että varmemmin selviää kun itse ottaa asioista selvää ja osaa vaatia asioita.
 
Nyt jos tätä tekstiä lukee joku, jolla ei ole vielä lapsia, mutta harkitsee niitä vakavasti, niin kehottaisin sinua ottamaan selvää veriryhmästäsi. Itse tiesin kyllä, että minulla on veriryhmä O, mutta reesustekijää en tiennyt. Nyt tiedän, että olen O-. Tämä tietohan ei ole tarpeellinen jos matkanvarrelle ei osu keskenmenoja tai kohdunulkopuolisia raskauksia. Mutta kuka sitä nyt tietää etukäteen?! Mutta jos reesustekijältään negatiivinen verityhmä on tiedossa, niin keskenmenon sattuessa, tällainen henkilö tietää vaatia (jos ei sitä tajuta muuten antaa)  anti-D-immunoglobuliinipistosta ja välttyy turhalta murheelta.

Niin ja puolison/kumppanin, jonka kanssa lapsia on aikomus tehdä, veriryhmä olisi myös hyödyllistä tietää. Meidänkään tilanteessa ei tarvitsisi murehtia jos mieheni veriryhmä olisi reesustekijältään myös negatiivinen. Mutta hän sattuu olemaan O+, samoin kun hänen molemmat vanhempansa. Tiedämme siis, että Pikkuinen on O+, samoin kaikki muut mahdolliset lapsemme. Voihan sitä toki ajatella, että haluaako tällaisen asian tietää ja mahdollisesti murehtia etukäteen? Toisaalta sitten voi etukäteen tutustua asiaan ja huomata, että ei se olekaan niin vakavaa, kunhan asia on tiedossa.
 
Lisäksi haluaisin kannustaa teitä luovuttamaan verta. Itsellä se on aina jäänyt vain ajatuksen ja suunnittelun tasolle ja nyt harmittaa etten ole sitä tehnyt. Varsinkin O- veri on vähissä SPR:n sivujen mukaan. Heti kun vaan minun on mahdollista luovuttaa verta, aion sen tehdä.


sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Pitäisköhän lotota?

Eilen sain neuvolan sähköisen palvelun kautta ensimmäisten verikokeiden tulokset. "Verikokeiden tulokset ovat kunnossa. Olet Rh-negatiivinen, mikä tarkoittaa, että ottaisimme useammat verikokeet tämän raskauden kohdalla." SIIS MITÄ????

Google laulamaan ja selvittämään sieltä, mitä tämä tarkoittaa. Heti selvisi, että Rh-negatiivisille keskenmenon kohdanneille pitäisi antaa anti-D-immunoglobuliinipiikki ehkäisemään joidenkin vasta-aineiden muodostumista. Mulle EI ole kukaan moisesta maininnutkaan aikaisemmin. Ja siis toi piikki pitää antaa mahdollisimman pian kun keskenmeno on päällä. 

Nyt kun olen koko eilisen illan ja tän aamun lukenut netistä tästä asiasta, niin tuntuu, että mun ei todellakaan aiota antaa nauttia tästä raskaudesta. Ei olis pitänyt alkaa uskoa onnistumiseen tai miettiä, milloin äippäloma alkais. Heti tuli p****** niskaan.

Nyt on aika hemmetisti kysymyksiä päässä. Jos vasta-aineita muodostuu, voiko vauva vammautua jo ennen syntymää (näin sanoo google)? Onko mulla kohonnut riski keskenmenoon? 

En tajua, miksi neuvolantäti ei voinut soittaa mulle tuloksia, kun tietää mun historian. Kun kaikki on vielä mulle epäselvää, niin tottakai sitä alkaa kuvittelemaan kaikkea. Laitoin viestiä takaisin, että haluaisin keskustella asiasta ennen maaliskuun loppua, jolloin mulla vasta olis seuraava neuvola.

Pitäisköhän laittaa lotto vetämään? Tuntuu, että mun kohdalla on todennäköisempää, että epätodennäköisempi vaihtoehto toteutuu. Rh-negatiivisia odottajia on jotain 16%. Oliskohan mulla siis paremmat tsäänssit myös lottovoittoon?? Voi v*****.

Muoks. 9.2.2014. Nyt varmistui, että mies on Rh+, samoin hänen molemmat vanhempansa. Vauva on siis 100%:n varmuudella myös Rh+. 
Tajusin myös, että ensimmäisessä raskaudessa ehdin käydä verikokeissa, mutta minulle ei koskaan ilmoitettu niitä tuloksia. Mielestäni siinä on tapahtunut jonkinlainen "hoitovirhe", koska tämä murhe oltaisiin voitu välttää, jos asia olisi ollut tiedossa ja olisin saanut sen vasta-ainepiikin. Soitan huomenna neuvolaan ja vaadin selityksiä tähän kaikkeen.