Aamupäivästä tosiaan labratulokset paljastivat, että raskaushormoni oli laskemaan päin (hcg n.600) eli kyseessä ei ollut normaali raskaus. Kaksi lääkäriä yrittivät ultraamalla paikallistaa alkion sijainnin. Se ei ollut helppoa. Itsekin näin katossa olevalta screeniltä miltä siellä sisälläni näytti.
Munanjohtimen suulla oli epäilty nro 1. Tai oikestaan se ainoa epäilty. Siellä näkyi jotain, mutta ilman leikkausta olisi mahdotonta sanoa 100%:n varmaksi mikä se oli. Lääkärit halusivat leikata minut. Toisaalta he sanoivat, että alkio saattaa itsekin hajota ja irrota munanjohtimesta. Halusin ehdottomasti miettiä asiaa vielä. Lähdenkö leikkaukseen ulkomailla vai jäämmekö seuraamaan tilannetta?
Onneksi ystäväni on lääkäri, joten soitin hänelle Suomeen. Hän konsultoi toista kokeneempaa lääkäriä, joka sanoi, että Suomessa ei lähdettäisi missään tapauksessa leikkaamaan tilanteessa, jossa hcg-arvo on lähtenyt laskuun. Leikkauksen sijaan hän suositteli seuraamaan tilannetta verikokein. Voisihan nimittäin olla, että hcg vielä lähtisikin nousuun.
Kieltäydyttyäni leikkauksesta ehdottivat lääkärit osastolle jäämistä vielä seuraavaan päivään. Siinä vaiheessa meinasi tulla itku. Kuinka hemmetissä saisin aikani kulumaan??!! En halunnut, että mieheni joutuu viimeisiä lomapäiviä viettämään kanssani sairaalassa. "Vapautin" hänet velvollisuudesta pitää seuraa minulle ja hän lähti muutamaksi tunniksi ihailemaan vuorimaisemia. Yritin nukkua ja söin. On se jännä miten sairaaksi sitä tunteekaan itsensä sairaalakaapu ja se ranneke kädessä. Yritin suihkun avulla virkistää itseäni huomaten vasta suihkusta tullessani, että eihän minulla ole harjaa. Hiukset ihan takussa kömmin takaisin sänkyyn ja odotin, että aika kuluu.
Aikaisemmin päivällä huoneeseeni oli tuotu minua muutaman vuoden vanhempi nainen, vaikka tytöltä hän näytti, surkealta sellaiselta. "Hmm, ei näytä raskaana olevalta", ajattelin. Tervehdin ja hän tervehti takaisin. En muista kysyneeni miksi hän tuli sinne, mutta sanoi kuitenkin kertovansa kohta. Tultuaan suihkusta hän sanoi tulleensa tekemään abortin. Hän ei voinut pitää vahinkolasta, koska miestä ei enää ollut ja taloudellinen tilanne oli huono. Tytöllä oli kova tarve puhua ja minä kuuntelin, vaikka mielessäni ajattelin, että tämä ei voi olla totta. Näinhän se menee, toinen, joka toivoo lasta enemmän kuin mitään saa taistella sen eteen, ja toinen, joka ei toivo lasta, saa sen...vahingossa. Tosin eihän sitä tiedä, vaikka hänenkin raskautensa olisi mennyt myöhemmin kesken. Enkä minä tuomitse aborttia. Tilanne oli vaan niin absurdi. Aivan kun joku olisi halunnut testata minua.
Tyttö oli huoneessani muutaman tunnin, ja lähtiessään toivotimme toisillemme onnea elämään. Hän toivoi minun saavan paljon lapsia:)
Iltapäivästä mieheni palasi sairaalaan. Siinä vaiheessa kipuni olivat merkittävästi vähentyneet. Siispä kysyin vuorossa olleelta lääkäriltä saisinko lähteä hotellille jos lupaisin palata huomenaamulla verikokeisiin. Ja toki jos kivut yltyisivät tulisin aikaisemmin. Eiväthän he olisi halunneet päästää minua, mutta sain lopulta heidät vakuuttuneiksi siitä, että tulen heti takaisin jos tarve vaatii.
Vaihdoin sairaalavaatteen omiini ja lähdimme hotellille. Kuuma suihku vähensi entisestään kipuja ja hotellin sänky oli parasta sairaalapedin jälkeen.
Aamulla aikaisin ajoimme takaisin sairaalaan verikokeisiin ja muutaman PIIIITKÄN tunnin jälkeen hcg-arvo oli laskenut jälleen sinne 400:aan. Myös ultraus paljasti, että akuuttia verenvuotoa ei ollut ja muutenkin verenmäärä vatsaontelossa oli vähentynyt. Munanjohtimessa ei myöskään enää näkynyt mitään.
Lääkäri kirjoitti minulle epikriisin jatkohoitoa varten. Hän painotti, että minun tulisi heti Suomeen päästyäni mennälääkärin vastaanotolle. Halasin lääkäriä ja kiitin hyvästä hoidosta.
Sairaalasta ulos tultaessa näin raskaana olevan tytön ison mahansa kanssa polttamassa tupakkaa. Tasan ei käy onnen lahjat!
