perjantai 31. tammikuuta 2014

Ääni, joka luo onnellisuutta

Se on Pikkuisen, tasaisen vauhdikkaasti jumputtavan sydämen sykkeen ääni kertoen, että hän todellakin on edelleen matkalla luoksemme <3


Nyt olemme vähintään kaksi viikkoa yli sen rajan, jolloin viime kevään raskaus lakkasi etenemästä. Onneksi hankin aikoinaan kotidopplerin. Epätoivon vallitessa voimme kuunnella Pikkuisen sydämen sykettä ja ainakin hetkeksi unohtaa huolet. Ihanaa, kun mieskin kuulee sykkeen. Jospa hänkin uskaltautuisi nyt uskoa tähän hieman enemmän.

Olo on edelleen hyvä. Kertaakaan en ole oksentanut. Turvotuskin on vähentynyt huomattavasti. Tänään erotan pitkästa aikaa vatsalihakseni:) Onneksi kuulemme sydänäänet, koska muuten en uskoisi, että raskaana olen. Ainoastaan tissit sen paljastavat. Olenkin ajatellut, että ehkä minulle suodaan vähempioireinen raskaus, kun viime vuosi oli yhtä kärsimystä. 

Tänään alkoi viikko 11 eli rv10+0 menossa. Nt-ultraan tuli kutsu 13.2. Täytyy yrittää siirtää aikaa, koska mies ei pääse tuona päivänä mukaan. 8.4 olisi sitten rakenneultra. On niin outoa (ja ihanaa), että minun nimelläni lähetetään tuollaisia lappuja. Ei sitä vaan voi edelleenkään käsittää. 

maanantai 27. tammikuuta 2014

Neuvolassa

Heipähei,
 
Tänään oli eka neuvolakäynti. En odottanut käynniltä oikeesti mitään. Toivoin, että nt-ultraan saisin ajan, mutta ei, sitä pitää odottaa postitse. Ja todennäköisesti se menee viikolle 13+. Pyllystä, sanon minä! Eikä "hoitosuunnitelmaan" kuulu lääkärineuvolakäyntiä. Ts. seuraavan kerran menen neuvolaan juttelemaan tämän neuvolan "tädin" (todennäköisesti minua nuoremman naishenkilön) kanssa maaliskuun viimeisellä viikolla. Tosin en tiedä, kuinka puheliaita nuo nt-ultran tekevät kätilöt ovat.
 
Tuli kyllä yksinäinen olo. Minun mielestä tässä alussa pitäisi olla kyllä se lääkärineuvola. Joillain paikkakunnilla sellainen onkin järjestetty. Kamalan yksin pitää mennä monta viikkoa. Onhan se toki niin, että varmaan keskenmenojen takia tähän alkuun ei ole suunniteltu tapaamisia. Mutta silti. Minullakin on rv 12 täynnä helmikuun puolessa välissä ja siitä sitten yli kuukauden päästä vasta seuraava neuvola.
 
Toisaalta, tämän päiväinen neuvola"täti" ei herättänyt minussa mitenkään positiivisia fiiliksiä. Hän vain kävi läpi ne asiat, mitä piti. Toki hieman enemmän käytiin meidän epäonnista historiaakin läpi. Mutta jotenkin kylmä fiilis jäi. Hoitaja ei mielestäni ollut läsnä eikä aito. Kyllähän hän sanoi, että netin kautta voi lähettää kysymyksiä jne, mutta voin kuvitella, että niihinkin hän vastaisi varmaan suoraan oppikirjasta.
 
Jäin kyllä miettimään, että josko kävisin ensi viikolla vielä yksityisellä ultrassa. Tai sitten varaan meitä hoitaneelle lääkärille (lapsettomuusklinikalla) ajan ja käymme hänen juttusillaan ja ultrattavanaan ensi viikolla tai sitä seuraavalla. Mietin jopa yksityiseen neuvolaan siirtymistä, mutta en ehkä kuitenkaan raaski maksaa siitä. Jospa tästä rauhoittuisi kunhan viikot kuluvat.
 
Toivottavasti kukaan ei pahastu tästä minun avautumisestani. Olen toki äärettömän onnellinen, että edes olen raskaana, vaikka kovin epävarmalta se vielä tuntuu. Ja moni olisi onnellinen, kun edes saisi tilaisuuden mennä neuvolaan ensikäynnille. Mutta ottaen huomioon läpikäymäni epäonnistumiset, niin koen, että tarvitsisin enemmän ammattitukea nyt. Vaikka eihän sekään estä keskenmenoa tapahtumasta.
 
Ehkä yritän nyt taas elää päivä kerrallaan (not gonna happen) ja hakea sitä mielenrauhaa vaikka sitten yksityiseltä.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Pitkästä aikaa

Ajattelin kirjotella  tänne ajatuksiani pitkästä aikaa. Ihan vaikka itselleni muistoksi. Käyköhän täällä enää kukaan?
 
Kaksi viikkoa on nyt kulunut siitä, kun saimme tiedon, että pikkuinen on löytänyt tiensä oikeaan paikkaan ja sydän sykkii. Tuo kaksi viikkoa on mennyt kamalan hitaasti. Olen voinut todella hyvin. Toivoisin enemmän oireita, jotta tämä raskaus tuntuisi enemmän todelliselta. Joka kerta kun kuvotus tai väsymys vaivaa, olen ainoastaan iloinen, että kropassa edelleen tapahtuu jotain. Jatkuvasti kipeät tissit ovat oikeastaan ainoa asia, mikä muistuttaa tilanteesta. Ja ehkä nämä järkyttävät kaasupäästöt (niistä ei sen enempää ).
 
Näiden kahden viikon aikana minulle on tullut jollain tasolla luottavainen olo tämän raskauden onnistumisesta On tosin ollut päiviä, jolloin olen pelännyt niin, että oikein masentaa. Eilen oli hieman huonompi päivä. Siispä varasin ihan ex tempore ultra-ajan illaksi. Tein päätöksen niin nopeasti, että en ehtinyt edes jännittämään sitä. Päätin olla kertomatta miehelle, koska hän ei olisi päässyt mukaan kuitenkaan, enkä halunnut turhaan huolestuttaa häntä. Hänelle kun tuntuu olevan vielä vaikea "hyväksyä" raskautta. On siis älyttömän onnellinen, mutta selvästi himmailee vielä.
 
Odotushuoneessa ei tarvinnut kauan vanheta, kun vanhempi mieslääkäri kutsui sisään. Alkuturinoiden jälkeen päästiin tosihommiin. "Kyllä näyttäisi, että raskaana olet" ja sitten aivan liian pitkä hiljaisuus. Eikä, taasko tässä käy näin! Hiljaisuuden aikana mielessä kävi niin monta ikävää asiaa. Mutta lopulta lääkäri löysi pikkuisen*! Rv 8+2 niin kuin pitääkin. En tajua, miten sillä lääkärillä kesti niin kauan löytää se. Vai katteliko se siellä jotain muuta?!

Joka tapauksessa pieni vastasi edelleen viikkoja ja sydän sykki. Myös pienet käsien ja jalkojen alut tekivät pientä liikettä. Sanoi lääkäri sillä menneen myös sormen suuhun:) Itse en tuota kyllä nähnyt:) Pienen muodot muistutti jo pienen, hieman hassunnäköisen ihmisen alkua. Sain kuvan muistoksi ja lähetinkin sen heti miehelle.

Olen iloinen, että kävin ultrassa. Nyt voin taas hengittää hieman vapaammin. Ensi viikon maanantaina on ensimmäinen neuvola. En hae sieltä mitään ahaa-elämystä. Toivon, että saisin tietää milloin on nt-ultra. Siihen voi mennä vielä neljä viikkoa! Onneksi yksityiselle voi aina mennä jos vaan siltä tuntuu. Täytyykin selvittää voiko ultrassa käydä liikaa? Esim. jos kävisin viikolla 10+ ja nt-ultra olisi 12+.

Syy siihen, miksi ehkä haluaisin käydä ultrassa vielä ennen viikkoa 12+, on se, että ensimmäisessä raskaudessa pikkuinen oli kuollut lääkärin mukaan joko 7+ tai 8+ viikolla. Nyt eletään mahdollisesti juuri noita aikoja. Tosin silloin ensimmäisessähän se kasvu oli jäänyt jälkeen jo alkujaan.

Luulen, että olen ensi viikolla taas hieman "viisaampi".

Nyt yritän taas elää hetkessä ja nauttia pienestä, joka käy ihmeellisiä asíoita läpi kohdussani. Aivan niin kuin minäkin. Ja mieheni. Pitäisi varmaan vaan yrittää puhua asiasta miehenkin kanssa. Luulen, että molemmat pelkäämme vielä antautua tilanteelle, koska niin paljon ikävää ehti tapahtua. Ehkä se tästä. Pikkuhiljaa.


Muoks. Siis täh?! Ei se olekaan vielä sikiö. Mä olin jotenkin uskonut, että kasi viikon jälkeen alkiota aletaan kutsua sikiöksi. No, ihan sama, en tykkää kummastakaan sanasta. Poistin siis alkuperäisen lauseen, jossa mainitsin sanan "sikiö".

tiistai 7. tammikuuta 2014

Syke

Siellä hän oli. Pieni ihmisen alku, jonka sydän sykki ja koko oli päivän pidemmällä, kuin menkoista laskettuna <3
 
Jännitys oli jotain aivan jäätävää ennen toimenpidehuoneeseen pääsyä ja vielä ultrauksen alkaessakin. Mietin, että milloin olisin jännittänyt yhtä paljon ja päädyin, että omassa graduseminaarissa ehkä:) Yritin olla henkisesti valmistunut ikäviin uutisiin ja kun lääkäri kysyi haluanko itse nähdä (mies ei valitettavasti ehtinyt ultraan), vastasin epäröiden "en tiedä". Lääkäri sanoi, että "Siis, positiivisia uutisia on" ja käänsi monitorin minuun päin. Näin heti sydämen sykkeen ja jännitys laukesi itkuun.
 
Olin toivonut, että pieni olisi vähintään sen kokoinen, kun menkoista laskettuna pitäisi olla ja, että sydän sykkisi. Molemmat odotukset täyttyivät. Olen siitä jo kovin onnellinen. Nyt emme voi kun yrittää elää päivä kerrallaan (tulee olemaan hankalinta) ja odottaa. Ja toki antaa pikkuiselle paras mahdollinen kasvuympäristö syömällä hyvin ja lepäämällä. Pitkä matka on vasta aluillaan.
 


maanantai 6. tammikuuta 2014

Tuomiopäivä

Huomenna se sit koittaa, ensimmäinen tuomiopäivä tämän raskauden suhteen. Huomenna maailmani romahtaa ja joudun jälleen alkaa selviytymään. Tai sitten saamme kuulla, että kohdussani on elämää ja viikot vastaavat täysin sitä, mitä odotan niiden olevan. En tiedä, kuinka pahasti romahdan jos ensimmäinen vaihtoehto käy toteen. Mutta jos saamme positiivisia uutisia, tiedän, että sekin on vasta pieni askel pitkällä tiellä.
No, huomenna se selviää.