Pitkästä aikaa

Ajattelin kirjotella  tänne ajatuksiani pitkästä aikaa. Ihan vaikka itselleni muistoksi. Käyköhän täällä enää kukaan?

 

Kaksi viikkoa on nyt kulunut siitä, kun saimme tiedon, että pikkuinen on löytänyt tiensä oikeaan paikkaan ja sydän sykkii. Tuo kaksi viikkoa on mennyt kamalan hitaasti. Olen voinut todella hyvin. Toivoisin enemmän oireita, jotta tämä raskaus tuntuisi enemmän todelliselta. Joka kerta kun kuvotus tai väsymys vaivaa, olen ainoastaan iloinen, että kropassa edelleen tapahtuu jotain. Jatkuvasti kipeät tissit ovat oikeastaan ainoa asia, mikä muistuttaa tilanteesta. Ja ehkä nämä järkyttävät kaasupäästöt (niistä ei sen enempää ).

 

Näiden kahden viikon aikana minulle on tullut jollain tasolla luottavainen olo tämän raskauden onnistumisesta On tosin ollut päiviä, jolloin olen pelännyt niin, että oikein masentaa. Eilen oli hieman huonompi päivä. Siispä varasin ihan ex tempore ultra-ajan illaksi. Tein päätöksen niin nopeasti, että en ehtinyt edes jännittämään sitä. Päätin olla kertomatta miehelle, koska hän ei olisi päässyt mukaan kuitenkaan, enkä halunnut turhaan huolestuttaa häntä. Hänelle kun tuntuu olevan vielä vaikea "hyväksyä" raskautta. On siis älyttömän onnellinen, mutta selvästi himmailee vielä.

 

Odotushuoneessa ei tarvinnut kauan vanheta, kun vanhempi mieslääkäri kutsui sisään. Alkuturinoiden jälkeen päästiin tosihommiin. "Kyllä näyttäisi, että raskaana olet" ja sitten aivan liian pitkä hiljaisuus. Eikä, taasko tässä käy näin! Hiljaisuuden aikana mielessä kävi niin monta ikävää asiaa. Mutta lopulta lääkäri löysi pikkuisen*! Rv 8+2 niin kuin pitääkin. En tajua, miten sillä lääkärillä kesti niin kauan löytää se. Vai katteliko se siellä jotain muuta?!

Joka tapauksessa pieni vastasi edelleen viikkoja ja sydän sykki. Myös pienet käsien ja jalkojen alut tekivät pientä liikettä. Sanoi lääkäri sillä menneen myös sormen suuhun:) Itse en tuota kyllä nähnyt:) Pienen muodot muistutti jo pienen, hieman hassunnäköisen ihmisen alkua. Sain kuvan muistoksi ja lähetinkin sen heti miehelle.

Olen iloinen, että kävin ultrassa. Nyt voin taas hengittää hieman vapaammin. Ensi viikon maanantaina on ensimmäinen neuvola. En hae sieltä mitään ahaa-elämystä. Toivon, että saisin tietää milloin on nt-ultra. Siihen voi mennä vielä neljä viikkoa! Onneksi yksityiselle voi aina mennä jos vaan siltä tuntuu. Täytyykin selvittää voiko ultrassa käydä liikaa? Esim. jos kävisin viikolla 10+ ja nt-ultra olisi 12+.

Syy siihen, miksi ehkä haluaisin käydä ultrassa vielä ennen viikkoa 12+, on se, että ensimmäisessä raskaudessa pikkuinen oli kuollut lääkärin mukaan joko 7+ tai 8+ viikolla. Nyt eletään mahdollisesti juuri noita aikoja. Tosin silloin ensimmäisessähän se kasvu oli jäänyt jälkeen jo alkujaan.

Luulen, että olen ensi viikolla taas hieman "viisaampi".

Nyt yritän taas elää hetkessä ja nauttia pienestä, joka käy ihmeellisiä asíoita läpi kohdussani. Aivan niin kuin minäkin. Ja mieheni. Pitäisi varmaan vaan yrittää puhua asiasta miehenkin kanssa. Luulen, että molemmat pelkäämme vielä antautua tilanteelle, koska niin paljon ikävää ehti tapahtua. Ehkä se tästä. Pikkuhiljaa.


Muoks. Siis täh?! Ei se olekaan vielä sikiö. Mä olin jotenkin uskonut, että kasi viikon jälkeen alkiota aletaan kutsua sikiöksi. No, ihan sama, en tykkää kummastakaan sanasta. Poistin siis alkuperäisen lauseen, jossa mainitsin sanan "sikiö".