Neuvolassa

Heipähei,

 

Tänään oli eka neuvolakäynti. En odottanut käynniltä oikeesti mitään. Toivoin, että nt-ultraan saisin ajan, mutta ei, sitä pitää odottaa postitse. Ja todennäköisesti se menee viikolle 13+. Pyllystä, sanon minä! Eikä "hoitosuunnitelmaan" kuulu lääkärineuvolakäyntiä. Ts. seuraavan kerran menen neuvolaan juttelemaan tämän neuvolan "tädin" (todennäköisesti minua nuoremman naishenkilön) kanssa maaliskuun viimeisellä viikolla. Tosin en tiedä, kuinka puheliaita nuo nt-ultran tekevät kätilöt ovat.

 

Tuli kyllä yksinäinen olo. Minun mielestä tässä alussa pitäisi olla kyllä se lääkärineuvola. Joillain paikkakunnilla sellainen onkin järjestetty. Kamalan yksin pitää mennä monta viikkoa. Onhan se toki niin, että varmaan keskenmenojen takia tähän alkuun ei ole suunniteltu tapaamisia. Mutta silti. Minullakin on rv 12 täynnä helmikuun puolessa välissä ja siitä sitten yli kuukauden päästä vasta seuraava neuvola.

 

Toisaalta, tämän päiväinen neuvola"täti" ei herättänyt minussa mitenkään positiivisia fiiliksiä. Hän vain kävi läpi ne asiat, mitä piti. Toki hieman enemmän käytiin meidän epäonnista historiaakin läpi. Mutta jotenkin kylmä fiilis jäi. Hoitaja ei mielestäni ollut läsnä eikä aito. Kyllähän hän sanoi, että netin kautta voi lähettää kysymyksiä jne, mutta voin kuvitella, että niihinkin hän vastaisi varmaan suoraan oppikirjasta.

 

Jäin kyllä miettimään, että josko kävisin ensi viikolla vielä yksityisellä ultrassa. Tai sitten varaan meitä hoitaneelle lääkärille (lapsettomuusklinikalla) ajan ja käymme hänen juttusillaan ja ultrattavanaan ensi viikolla tai sitä seuraavalla. Mietin jopa yksityiseen neuvolaan siirtymistä, mutta en ehkä kuitenkaan raaski maksaa siitä. Jospa tästä rauhoittuisi kunhan viikot kuluvat.

 

Toivottavasti kukaan ei pahastu tästä minun avautumisestani. Olen toki äärettömän onnellinen, että edes olen raskaana, vaikka kovin epävarmalta se vielä tuntuu. Ja moni olisi onnellinen, kun edes saisi tilaisuuden mennä neuvolaan ensikäynnille. Mutta ottaen huomioon läpikäymäni epäonnistumiset, niin koen, että tarvitsisin enemmän ammattitukea nyt. Vaikka eihän sekään estä keskenmenoa tapahtumasta.

 

Ehkä yritän nyt taas elää päivä kerrallaan (not gonna happen) ja hakea sitä mielenrauhaa vaikka sitten yksityiseltä.