Keskenmenosta kroppa palasi heti normaaliin säännölliseen rytmiinsä. Koin, että helpolla selvittiin. Henkinen toipuminenkin lähti heti liikkeelle ja ilmassa oli positiivisia fiiliksiä. Meille oli myös annettu lupa aloittaminen yrittäminen heti. Usko uuteen raskautumiseen oli kova.
Toukokuu taisi mennä ohi niin, ettei silloin olisi ollut edes mahdollista raskautua, mutta kesäkuusta eteenpäin alkoi varsinainen yrittäminen. Ja se yrittäminen kantoi hedelmää elokuun kierrosta. Syyskuun alussa tein siis jälleen positiivisen raskaustestin.
Olimme häämatkalla kun plussasin. Päivää ennen menkkoja tein ensimmäisen testin ja se oli hailakka, mutta kuitenkin selkeä plussa. Siitä se lähti vahvistumaan, mutta väri testiin muodostui mielestäni ehkä hieman liian hitaasti. Ja digitaalinen testi mietti sen verran kauan antaessaan ensin tuloksen PREGNANT ja vielä kauemmin antaessaan 2-3, että jokin ääni päässäni sanoi "älä innostu vielä".
Testin jälkeen elin viikon verran niin kuin olisin raskaana. Turvotus oli silmiin pistävä ja oireetkin olivat mielestäni voimakkaammat kuin huhtikuussa keskenmenneessä raskaudessa. Laskin, että vauva syntyisi toukokuussa, aivan niin kuin minäkin ja saisin viettää etukäteen Äitienpäivää. Se ajatus oli ihana.
Vaan kuinkas sitten kävikään? Viikon päästä plussasta tiistaina minulla alkoi aamulla vatsakivut. Ajattelin tietenkin, että kohtu siellä kasvaa. Kivut loppuivat iltapäiväksi. Vatsa oli kuitenkin koko ajan todella turvonnut. Mutta alkuraskaudessahan turvottaa, ajattelin. Seuraavana päivänä 11.9 kivut alkoivat taas heti aamusta ja siitä ne sitten voimistuivat ja voimistuivat. Omaan korkean kipukynnyksen, joten sinnittelin ilman kipulääkkeitä (halusin myös ajatella, että jos raskaus kuitenkini jatkuu, niin en halua syödä mitään lääkkeitä). Ajelimme mieheni kanssa autolla ylös vuorille ihailemaan maisemia. Minulla oli koko ajan tunne, että ihan kuin menkat alkaisivat minä hetkenä hyvänsä ja kivut olivat kovat.
Jossain vaiheessa mieheni sanoi, että pitäiskö meidän mennä käymään lääkärin vastaanotolla. Olin samaa mieltä. Onhan minulla vakuutus. Ajoimme kylän terveyskeskukseen, jossa minut otettiin heti vastaanotolle. Siellä nuori naislääkäri teki ihan pintapuolisen tarkastuksen ja antoi lähetteen keskussairaalaan. Sinne me sitten seuraavaksi lähdimme.
Keskussairaalaan päästyämme siinä kello 18.00 aikaan illalla, pääsin heti tutkimuksiin. Mukava mieslääkäri ultrasi minut lähes täysin pimeässä huoneessa. Onneksi mies oli mukana. Kohdussa ei näkynyt mitään ja vatsaontelossa oli verta. Tässä vaiheessa se iski täysin. Tähän asti olin vielä salaa toivonut, että tämä olisikin väärä hälytys ja kaikki olisi hyvin. Vaikka lääkäri sanoi, että raskaus voi olla niin alussa ettei vielä pitäisi näkyäkään mitään, niin minä en uskonut asian enää olevan niin.
Seuraavaksi minulta otettiin verikokeet. Ne saattaisivat vahvistaa kohdunulkopuolisen raskauden. Jos Hcg on yli 1000, kohdussa pitäisi näkyä jo jotain. Tuona iltana Hcg oli 800. Eli teoriassa oli mahdollista, että olisinkin raskaana eikä ultrassa kuulukaan näkyä vielä mitään.
Lääkäri halusi minun jäävän sairaalaan yöksi, jotta Hcg-arvoa voitaisiin seurata. Sain käydä syömässä, mutta puolen yön jälkeen en saisi syödä tai juoda mitään leikkausuhan vuoksi. Mies lähti iltakymmenen aikaan hotellille ja minä jäin sairaalakaavussani yksin osastolle. Synnyttäjien osastolle. Aivan, osasto oli täynnä vastasyntyneitä ja odottavia äitejä. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Onneksi sain olla yksin huoneessa, koska jossain vaiheessa itkin niin, että henki meinas salpaantua.
Lääkäri oli tuonut pari paperia allekirjoitettaviksi ml. suostumuksen nukutukseen/puudutukseen/verensiirtoon leikkauksessa. Kysyin lääkäriltä pitääkö minun suostua leikkaukseen, johon hän sanoi: "Well, 30 years ago 85% of those who didn't have a surgery died." En kuitenkaan allekirjoittanut paperia. Yö meni niin ja näin. Vauvat itkivät koko yön. Odotin vaan, että aamu tulisi. Ja tulihan se lopulta. Näkymä huoneen ikkunasta oli hieno, vuoret näkyivät.
Aamulla hoitaja tuli ottamaan verinäytteen. Ja pari tuntia myöhemmin lääkäri tuli kertomaan, että Hcg oli laskenut 600:aan. Raskaus ei siis ollut normaalisti etenevä. No shit Sherlock! Niinpä seuranta osastolla tulisi jatkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti